Browsing Tag

digitalisaatio

digitalisaatio

Digitalisaatiosta – rakkaudella

Digitalisaatio on kuollut, kauan eläköön muutos. Digitalisaatio käsitteenä alkaa olla jo loppuun kaluttu ja ytimestään kuiviin imetty luu. Kaikki on jo sanottu ja tehty. Tai niin ainakin älykkötrendsetterien kuuluu sanoa, jotta ei vahingossakaan leimaannu trendien peräaalloilla ratsastavaksi massaksi, peräti tavikseksi.

Rohkenen olla eri mieltä. Jos digitalisaatiossa on jo kaikki nähty ja sanottu, niin miksi yhä edelleen olemme siinä missä olemme; vääntämässä kättä tietojemme käyttämisestä asiakaskokemuksemme parantamiseksi. Vai tarvitseeko julkisen hallinnon edes nyt niin välittääkään asiakaskokemuksesta, kun ainoa tapa niin sanotusti äänestää jaloillaan on vaihtaa maata ja kansalaisuutta.

Puuhaa mummoille?

Sitä paitsi viime aikoina paljon julkisessa keskustelussa esiintyneillä peräkylän yksinäisillä mummoillakin on puuhaa, kun he aamun ainoalla bussilla lähtevät isolle kirkolle jonottaakseen asiansa hoitamista tunnin verran parhaimpaan ruokatuntiaikaan. Aikaisemmin sinne virastoon ei edes ehtisikään, kun kylän ainoa linja-autovuoro kiertelee kaikki naapuruston savut yrittäessään haalia kuihtuvalle vuorolleen matkustajia.

Vanhusten yksinäisyyskin lievittyy viraston jonossa hampaitaan kiristeleviä työn uuvuttamia keski-iän kriiseissään kamppailevia Mikoja ja Sareja seuratessa. Kiireyhteiskuntaamme pyörittävät työikäiset uhraavat viranomaisasiansa hoidolle päivän ainoan mahdollisuutensa saada lämmintä lounasta. Jonotuksen jälkeen nälästä pinna kireänä rynnistetään takaisin sorvin ääreen vannoen tämän olevan viimeinen kerta, kun hankkiutuu asioimaan missään virastossa. Ja tosiaan, onhan se viranomaisellekin turvallisempaa pyytää ihan kynällä tehty allekirjoitus paperille. Pitäähän meidän nyt sentään tietää, että se on ihan ihminen itse, joka asiaansa hoitaa.

Palvelujen digitalisointi on empatiaa

Tarvitsisikohan sitä sittenkin vielä vähän puhua digitalisoinnista? Loppuviimeksihän siinä ei ole mistään muusta kysymys kuin palvelujen ja toiminnan modernisoinnista, ajantasaistamisesta. Yhteiskunnallisen vastuumme kantamisesta. Kun puhun palvelujen digitalisoinnista, puhun itse asiassa jostain ihan muusta kuin teknologiasta. Digitalisaatio on inhimillisyyttä, empatiaa, ihmismielen ja käyttäytymisen ymmärtämistä ja niiden toimeenpanoa palvelutuotannossa.

Ja kun nyt tälle tielle lähdin, niin nostan saman tien toisenkin kissan pöydälle. Kenelläkään ei ole tarvetta asioida minkään julkisen hallinnon viraston kanssa. Ei vain ole. Kukaan meistä ei herää aamulla ajatellen, että nytpäs iskikin aivan mahdoton himo lähteä asioimaan virastossa. Jonkun yksittäisen palvelun vieminen mobiiliin ei muuta tätä asiaa miksikään. Se ei kasvata asioimishalua tipan vertaa.

Me ostamme asuntoja, autoja ja muita kulkupelejä, synnymme, kuolemme ja sitä ennen kenties sairastamme. Perustamme yrityksiä, joihin palkkaamme nousukausina jopa työntekijöitä. Maksamme veroja, kun on pakko. Joskus ajamme ylinopeutta ja rikomme muutoinkin lakia tyhmyyttämme tai ahneuttamme. Muutamat jopa matkustavatkin. Nämä kaikki ovat tapahtumia elämässämme, joihin kytkeytyy erilaisia viranomaistehtäviä. Meistä tulee systeemin osia ja tuotamme tietoa systeemille. Mutta missään näistä mainituista tai muistakaan elämämme tilanteista meille ei synny halua ja tarvetta asioida viranomaisten kanssa. Teemme niin vain ja ainoastaan, jos on pakko ja koska tuo asiointi mahdollistaa meille jotain tärkeää.

Hoituisiko asia jotenkin muuten?

Tästä syystä se tärkein kysymys palveluja modernisoitaessa ei ole voiko tämän palvelun viedä mobiiliin. Tärkein kysymys on, tarvitseeko meidän ylipäänsä ollenkaan vaivata henkilöä itseään viranomaisasialla vai hoituisiko se jotenkin muutenkin. Empatiaa ei ole virastossa jonottamisen siirtäminen nettiin. Empatiaa on tunnistaa potentiaaliset asioimistarvetta synnyttävät tilanteet ja sen selvittäminen, miten pakolliset viranomaistarpeet ja ihmiselämän moninaiset käänteet saataisiin yhdistettyä ilman tarpeetonta vaivannäköä yhtään missään asiointikanavassa. Näin meille ihmisille, niin virkamiehille kuin asiakkaillemmekin, jäisi enemmän aikaa sille, mikä on oikeasti tärkeintä; ihmisten kohtaamiselle. Katsoa vanhusta silmiin, ottaa kädestä, kysyä kuulumiset ja välittää.

Itse puhun digitalisaatiosta edelleen ja intohimolla, puhunhan silloin lähimmäisenrakkaudesta.

Nina Nissilä

digitalisaatio ilmiöt

Viekö digitalisaatio työt?

Näyttää siltä, että automaatio vähentää palkkatyötä ja ihmisten on löydettävä muuta merkityksellistä tekemistä ja yhteiskuntien on varmistettava toimeentulo. Muuten ”trumpit” saavat jatkossakin kannatusta.

Helsingin Sanomissa oli 7.10. toimittaja Pekka Torvisen mielenkiintoinen kolumni , jossa hän esitteli Economistin toimittajan Ryan Aventin kirjaa ”The Wealth of Humans – Work, Power, and Status in the Twenty-First Century”. Kirja ja kolumni johtivat Esko Kilven ja Timo Lindholmin vastineeseen HS:n mielipidesivulla 12.10. otsikolla ”Työ ei lopu”. Tuon mielipidekirjoituksen pohjalta syntyi tämä tarina. Korostettakoon, että Aventin kirjaa en ole vielä lukenut.

Palkkatyöstä muuhun merkitykselliseen tekemiseen

En usko, että ihmiskunta pystyy tekemään sellaista pikaista ”kvanttihyppyä”, että nykyisistä työnteon muodoista siirryttäisiin uusiin korkeampaa älykkyyttä ja kyvykkyyttä vaativiin muotoihin ja niin, että työstä saadut korvaukset pysyisivät edes nykyisellä tasolla ainakaan kehittyneissä maissa. Kyse ei myöskään ole pelkästään ihmisten kykyjen kehittymisestä, vaan siitä, mikä on kullekin merkityksellistä tekemistä ja kuka on siitä valmis maksamaan.

Monille merkityksellisintä tekemistä on nykyisin palkkatyö, mutta on myös heitä, joille työssäkäynti on vain keino ansaita rahaa ja elämän merkitykset haetaan muualta. Perheestä, erilaisista vähemmän tai enemmän merkityksellisistä vapaa-ajan viettotavoista jne. Mutta mistä löytyy jatkossa merkityksellistä tekemistä, josta joku on halukas myös maksamaan, jos perinteinen palkkatyö merkittävästi vähenee?

Mistä toimeentulo?

Kansalaispalkan ja muiden perustoimeentulon takaavien mallien ongelma on se, että ne voivat olla vain kohtuullisen elämän lähtökohta. Ne eivät takaa edes sellaista toimeentuloa, jonka palkkatulo nykyisin valtaosalle ihmisistä antaa.

Tätä toimeentuloproblematiikkaa sivuava asia on jo nykyisin esim. taiteen tukeminen ja etenkin yhteiskunnan varoista. Taide sinänsä on varmasti merkityksellistä tekemistä, mutta kenen tekemisiä pitäisi tukea, kuinka paljon ja ketkä tästä päättävät? Jos ihmisten tulevaisuuden palkkatyö on taiteen kaltaista merkityksellistä tekemistä enenevässä määrin, kuinka tämä saadaan toimimaan? Muutakin ”hyvän tekemistä” koskee sama oikean arvottamisen ongelma rahan jaossa.

Kilpi ja Lindholm viittaavat kirjoituksessaan tuotantokyvyn demokratisoitumiseen teknologian kehittymisen ja verkostoitumisen myötä. Mutta tämäkään ei välttämättä tuo lisää rahaa jaettavaksi. Eikö nykyinen suuntaus siitä, että työpaikkojen hävitessä joudutaan pakosta pienyrittäjiksi ja varmasti tiukemman -jos kohta joidenkin mielestä mielekkäämmän- talouden piiriin jo kerro tulevaisuudesta?

Kirjoittajien tapaan uskon kuitenkin siihen, että ihmiskunta keksii jälleen keinot selvitä tästäkin murroksesta. Mutta en usko tämän tapahtuvan  nopeasti, ja kun maailman tapahtumia seuraa etenkin kehittyneissä maissa jo nyt, meillä alkaa olla kiire.

Martti Kallavuo

digitalisaatio

Älä automatisoi vaan hävitä

Don’t Automate, Obliterate”, ”älä automatisoi vaan hävitä” on prosessien virtaviivaistamisen gurun Michael Hammerin artikkelin otsikosta vuoden 1990 Harvard Business Review lehdestä ja ohjenuorana edelleen pätevä.

Hesaria viime aikoina lukiessa olen todennut, että käynnissä on sekä uutisten että mielipiteiden puolella kaksikin mielenkiintoista teemaa, joiden välille nousi mieleeni kytkentäkin Hammerin hengessä.

Aalto-yliopiston Pekka Mattilan viittaukset yliopistoissa tehtävään turhanpäiväiseen hallintoon ja Tiedon Taneli Tikan esille tuoma tulevaisuuden kuva roboteista esimiesten korvaajina herättävät ajatuksia. Tässä keskityn hallintoon ja roboteista esimiehinä vaikka jatkossa.

Kun olen viimeiset runsaat seitsemän vuotta ollut tuomassa Suomen valtionhallintoon yhteisiä talous- ja henkilöstöhallinnon toimintatapoja ja niitä tukevaa järjestelmää Kieku-hankkeessa, deja vu tulee väkisin Mattilan hallintopalautetta lukiessani. Kiekussa tämä näkyy siinä, että useiden virastojen esimiehet ovat tuskastuneet siihen, että sinänsä oikea hyvien prosessien periaate ”tiedot talteen siellä missä syntyvät”, ja tästä aiheutuva esimiesten itsepalvelu hallinnollisissa tehtävissä, on osin johtanut heidän kannaltaan sietämättömiin tilanteisiin. Samalla kun aiemmin asiat heidän puolestaan hoitanut hallintohenkilökunta vähenee tuottavuuden nimissä.

Käytännössä tilanne on Kieku-ympyröissäkin pakottanut siihen, että järjestelmän tukemana rakennetaan asioiden ohjaamiseen ketjuja, joissa ammattilaiset ensin valmistelevat ja esimiehet käyvät sitten vain puoltamassa tai hyväksymässä tarvittavia päätöksiä. Kun näin tehdään, itsepalvelu ei täysin toteudu eikä hallintohenkilökuntaakaan voida tietenkään merkittävästi vähentää tai käy huonosti. Tietenkin hallinnon tehtäviä keskittämällä voidaan jotain saavuttaa, mutta mahdollisesti esimiehen kannalta palvelun heiketessä, kun juuri hänen virastonsa tilannetta ei enää niin hyvin tunnetakaan ja esim. henkilöstöhallinnossa erilaista tarkentavaa säädöstä, ohjetta ja tulkintaa virka- ja työsopimusten puolella riittää.

Luottamuskysymys

Juurisyy käsittääkseni on se, että ihmisiin ei uskalleta tai voida hallintonormien perusteella luottaa, ja tämän vuoksi toimintoketjuihin on rakennettava jos jonkinlaista esittelyn ja hyväksymisen porttia, joiden läpi virka- ja esimiesten toiminnan on mentävä. Jotta voidaan osoittaa, että kontrollit toimivat.

Jos voidaan olettaa, että tahattomat tai tahalliset väärinkäytökset ovat luokkaa 1% kaiken toiminnan volyymistä, niin 99% tekee sitten turhaa työtä (=luo byrokratiaa). Eikö asiaa voisi kääntää toisin päin?

Hyvin toteutetuissa järjestelmissä kaikesta jää jälki, ja kun laitetaan raportointi ja poikkeustilanteiden data-analyysi kuntoon, voidaan keskittyä tuohon yhteen prosenttiin ja tehdä varsinainen toiminta virtaviivaisemmaksi. Nytkin valtaosa porteista ohitettaneen ”kumileimasintyyliin”. Siksikin, että valtaosa asioista on kuitenkin pieniä ja tällaisissa pienissä asioissa havaittujen huonojen päätösten huolimattomasta esittelystä tai päättämisestä ei seuraamuksia ole -eikä ole syytäkään olla.

Joten jos keskityttäisiin olennaiseen ja otettaisiin näissäkin asioissa digitalisaation periaatteet todella käyttöön? Ryhdytään järjestelmiä virittämään vasta, kun on ensin katsottu, että sopimukset ja säädöksetkin ovat digiajassa ja mieluiten välttävät viittaukset kullakin hetkellä käsillä oleviin teknisiin mahdollisuuksiin. Todellisten normitalkoiden hengessä.

Martti Kallavuo

digitalisaatio talous

Kylmään veteen vain – ilman kustannuslaskelmia

Olen ollut mukana viime syksynä käynnistyneissä Valtiokonttorin johdolla tehdyissä valtionhallinnon digitalisaatioselvityksissä (”Valmiina digikiriin” jne.). Työn aikana ja sen tuloksille asetettuja tavoitteita pohtiessa mieleen on jonkun kerran tullut se, pystyykö valtionhallinto kuitenkaan siihen ajatusmaailmaan, jota digimuutos todella edellyttää: kokeilemista ja epäonnistumisenkin mahdollisuutta olematta täysin varma, toimitaanko nyt kaikkien säädösten mukaisesti.

Niitä, jotka ovat viime kädessä vastuussa valtionhallinnon rahankäytöstä, varmasti hirvittävät ajatukset siitä, että voidaan epäonnistua ja rahaakin palaa. Verovarojen käyttäjinä olemme joka tapauksessa jatkuvasti suurennuslasin alla; kansalaiset ja media innoissaankin tarttuvat tilaisuuteen, jos jossakin vain voidaan tulkita, että nyt yhteisiä rahoja tuhlataan.

Toisaalta sama tilanne on yrityksissäkin. Niissä ovat omistajien rahat kyseessä, ja he harkintansa mukaan antavat luvan riskienkin ottamiseen. Eivätkö samat periaatteet päde julkishallinnossakin? Jos eduskunta kansalaisten edustajana on hyväksynyt tehtäväksi riskipitoisia investointeja, ja joissakin hankkeissa riskejä pyritään paremmin hallitsemaan ensin kokeilemalla nopeasti ja ketterästi, eikö tämän pitäisi olla järkevin vaihtoehto? Etenkin, kun uusien ja kompleksisten asioiden toteutusta ei vain voida perinteiseen tapaan etukäteen suunnitella ja tulosten syntymistä varmistaa.

Jos näin on, valtionhallinnossakin on todella, eikä vain juhlapuheissa, sallittava se, että uuden kehittämisessä, kun mennään tuntemattomille alueille, joille digitalisaation hyödyntämisessä on usein mentävä, ei voida pyytää ja odottaa heti tarkkaa investointilaskelmaa ja kustannushyötyanalyysiä. Ensin on tutkittava ja yritettävä ymmärtää tekemisen kohdetta ja sen vaikutuksia ja vasta sen jälkeen tehdään päätöksiä siitä, onko asiassa todella järkeä myös kustannusmielessä. Ensin on lähdettävä liikkeelle, ”hypättävä kylmään veteen ja kokeiltava asioita. Jos homma ei toimi, on yritettävä uudelleen. Se on ainoa keino mennä eteenpäin”, kuten Tekesiin siirtynyt Pekka Sivonen äskettäisessä haastattelussaan sanoo. Jos tällaiseen ei olla valmiita, kannattaa valtionhallinnon digihankkeet unohtaa.

Martti Kallavuo

digitalisaatio ilmiöt kansalaisille

Älä pelkää: digi muuttaa vain työsi, ajankäyttösi ja sinut

”Tieto- ja viestintätekniikka muuttaa talouden ja yhteiskunnan rakenteita yhtä dramaattisesti ja peruuttamattomasti kuin höyrykone 1800-luvun alussa, kun teollinen yhteiskunta syrjäytti maatalousyhteiskunnan Kyse ei ollut vain maatyöläisten muutosta tehdaskaupunkeihin, vaan samalla muuttuivat mm. koulu, liikenne, politiikka ja perhe.” (Jyrki Kasvin blogi 1.4.2015)

Olen kivenkova humanisti digimurroksen keskellä. Koulutukseni on uskontojen ja kulttuurien tutkimusta ja ryhmien dynamiikkaa, elämäntyylini pehmomiesmäinen. Perinteisten kaavojen mukaan minun pitäisi porkkanaa pureskellessani olla näreissäni ja varttipaniikissa siitä, että olen päätynyt töihin, joissa digitalisoidaan Suomea, mutta enpä ole. Olen jopa edistänyt tähän suuntaan kulkemista ihan vapaaehtoisesti sen verran, mitä yksi valtion rividuunari voi tehdä.

Tietokonekammoinen joutui digikoukkuun

Olin paljon nuorempana tietokonekammoinen (nykyisin kai sanottaisiin ICT-rajoitteinen), mutta 90-luvun puolen välin paikkeilla pääsin sattumalta tekemisiin nuoruuttaan elävän internetin kanssa. Huomasin nopeasti, että webin tekninen puoli oli minulle toissijainen verrattuna siihen, miten ja millaista tietoa pystyin etsimään ja käyttämään, ja vain sekunneissa. Syntymäutelias ihminen oli saman tien digikoukussa, mutta ei teknologian vaan sen tuomien humanististen mahdollisuuksien, tietojeni laajentamisen ja syventämisen ja ajan tasalla pysymisen, takia.

Etätyö by www.savagechickens.com

Etätyö by www.savagechickens.com

Noista päivistä on nyt 20 vuotta. Keväällä 2016 ostan lippuni verkossa, tilaan poikani synttärilahjan Britanniasta kännykällä, navigoin vieraassa kaupungissa vuorovaikutteisella kartalla ja nautin musiikkista, elokuvista ja kirjoista langattomilla laitteilla, joilla pääsen kiinni lähes kaikkeen mitä luova ihminen on tuottanut. Eikä minun tarvitse lähteä työpaikalle tehdäkseni työtä – toissapäivänä edistin digitalisaatiota neljässä eri tilassa, joista yksikään ei kuulunut Valtiokonttorille. Tätä kirjoitan työnantajan läppärillä keittiössäni, lieden ja hedelmäkulhon välissä.

SuurDigiMogulin mahtikäsky vai heijastus meistä itsestämme?

Muutos on ollut valtava, ja se on teknologian mahdollistama, mutta sen vaikutukset eivät välttämättä tunnu elämän ”teknistymisenä” – ei kukaan ajattele että ”oho millaiset komponentit!” tsekatessaan sääennustetta mobiilista – eivätkä ne rajoitu tekniikkaan. Tämä muutos ei olisi mahdollinen ilman ihmisiä ja heidän työtään. iPhonea, joka parhaillaan soittaa minulle taustamusaa, ei olisi syntynyt ilman sellaisia yhteistyötapoja ja hyvin erilaisten osaamisen kohtaamisia, joita ei ollut olemassakaan vielä 80-90-lukujen taitteessa.

Digitalisaatio vaikuttaa yhtä syvästi kuin muutos agraarista urbaaniin sata vuotta sitten. Kun ymmärrämme tämän, ymmärrämme vähän muutakin. Mikään yksi viranomainen tai mahtivoima ei aikanaan määrännyt kaupunkeja ja niiden asukkaita ja kulttuureja tietynlaisiksi, eikä nyt ole mitään yhtä SuurDigiMogulia, joka diktatorisesti pakottaisi uudet työt juuri tietynlaisiksi tai meidät kansalaisina taipumaan yhteen digimuottiin. Kaupungeissa opittiin aika pian elämään yhdessä monin eri tavoin. Digityön ja -elämän maailmassa tulee käymään samoin.

Työt muuttuvat kyllä, se on väistämätöntä. Eirassa ei enää niitetä heinää eikä Kallaveden rannoilla kalastus ole valtaelinkeino. Mutta voimme itse työyhteisöissämme vaikuttaa siihen, miten toimimme ja miten työmme järjestämme, kun sekä työkalut, prosessit että asiointitapahtumat toteutuvat digitaalisella areenalla. Toisin kuin yhteen asiaan soveltuvat wanhan ajan standardoidut työvälineet (think reikäkortti!), uudet digiympäristöt rakentuvat ”palikoista” joita voidaan kehittää ja soveltaa yhdessä ja erikseen auttamaan niin meitä kuin asiakkaitamme.

On omasta toiminnastamme kiinni, osaammeko työyhteisöinä hyödyntää näitä mahdollisuuksia. Ja sitä eivät tee puolestamme koneet, vaan me itse. Humanistiset peruskysymykset kuten ”miksi?”, ”kenen säännöillä?”, ”kenen hyödyksi?” ja ”kenen kanssa?” ovat väistämättä pöydällä, kun työmme ja sen prosessit digitalisoituvat. Vasta, kun näihin kysymyksiin on rehellisesti vastattu, voimme ymmärtää, miten kehitämme toimintatapamme sellaisiksi, että työskentelemme digitaalisessa ympäristössä luontevasti, joustavasti ja ilman digikauhua. Kun se digi on lopulta vain heijastus meistä itsestämme, eikä siinä ole mitään pelättävää. Eihän?

Marko Latvanen