Browsing Tag

digitalisaatio

digitalisaatio

Kaksi tarinaa siitä miksi digi on tärkeää

Digitalisoituvassa maailmassa digikyvykkyydestä puhutaan jo ihmisarvokysymyksenä. Monet ikäihmiset kysyvät, olenko enää arvokas yhteisöni jäsen, jos en halua käyttää digipalveluja? Digi voisi kuitenkin olla arjessamme läsnä myös ilman, että meidän tarvitsee olla digikyvykkäitä tai -halukkaita. Seuraavaksi kerron kaksi tarinaa siitä, miten oli ennen ja miten voisi olla aivan kohta.

Tapahtui 20 vuotta sitten  

Veikko oli reilu 70-vuotias. Hän oli edelleen mieleltään virkeä leskimies, mutta kroppa ei enää totellut toisen maailmansodan veteraania kuten ennen. Jalat tahtoivat pettää alta ja kaatuessa ei oikein koordinaatio riittänyt omin avuin ylösnousemiseen. Veikko oli saanut turvarannekkeen, jonka avulla hän olisi voinut hälyttää apua vaikkapa kaatuessaan, mutta kieltäytyi pitämästä sitä, kun ei omien sanojensa mukaan halunnut kantaa ”lasten leluja”. Ranneke nököttikin koskemattomana kirjahyllyssä. Sukulaisilla oli eriäviä mielipiteitä asiasta, mutta ne kaikuivat kuuroille korville. Eikä hän halunnut kodinhoitopalvelujakaan. Niinpä lapset ja muut lähiomaiset pitivät hoivarinkiä ja kävivät aika ajoin katsomassa rakkaan veteraaninsa vointia jo ihan oman mielenrauhansakin vuoksi.

Eräänä yönä Veikko oli nukkunut huonosti ja kääntyillessään levottomasti hän oli tipahtanut sängystä. Veikko ei satuttanut itseään tilanteessa pahemmin, mutta sängyn ja seinän välin ollessa ahdas hän ei saanut itseään takaisin pystyasentoon. Tunnit ja päivät kuluivat. Kaiken kaikkia meni neljä päivää ennen kuin vuorossa ollut sukulainen saapui tarkistamaan vointia. Veikko oli edelleen hengissä, mutta hankalassa asennossa päiväkausien viruminen oli tehnyt sen, että häneltä oli pettänyt niin munuaiset kuin verenkierto raajoissa. Veikko vietiin sairaalaan, jossa hän menehtyi tajuihinsa tulematta muutaman viikon kuluttua tapahtuneesta. Lähiomaisten suru oli suuri ja hieman turhautuneenakin he puivat useasti jälkikäteen sitä, miksi rakas ikämies oli ollut niin pahuksen jääräpäinen.

Kenties joskus lähitulevaisuudessa

Aino on virkeä 80-vuotias ikäneito, joka asuu edelleen kotonaan. Vaikka takuuaika fyysisestä kunnosta alkaakin olla jo lopussa, olivat sukulaiset jonkin aikaa vihjailleet palveluasumisesta. Ainon mielestä ajatus tuntui oudolta. ”Minnekös sitä nyt omasta kodistaan lähtisi, kaikkien muistojen ja tuttujen tavaroiden keskeltä”, oli Aino sukulaisilleen sanonut. Hän on kuullut tietokoneesta ja älyvempeleistä, mutta tuomitsi ne nuorempien asiaksi. ”Matkapuhelin riittävän isoilla numeronäppäimillä riittää minulle digiksi”, Aino tuumaa. Hän ei kuitenkaan vastustanut, kun pojanpoika Arto ehdotti palvelua, jossa tietokone auttaisi huolehtimaan mummin hyvinvoinnista. Laitteen keskusyksikkö sijoitettiin kirjahyllyn ylähyllylle, jotta se ei muistuttaisi Ainoa olemassaolostaan. Yksikön lisäksi huoneistoon sijoitettiin muutamia huomaamattomia antureita.

Eräänä talvipäivänä Ainon tullessa kävelylenkiltään, tarttuivat hänen talvikenkien nastat ikävästi mattoon vieden Ainolta jalat alta liukkaalla parketilla. Ainon nilkkaan sattui ja käsilaukun tavaratkin olivat levinneet pitkin lattiaa. Tässä vaiheessa eteisen katonrajassa olleen anturin liikkeentunnistimet lähettivät viestiä hoivapalvelun tuottajalle. Hoivapalvelu soitti Ainolle, joka ei tilanteensa vuoksi päässyt vastaamaan puhelimeen. Tämä oli palveluntuottajalle merkki siitä, että pitää lähteä paikan päälle tarkastamaan tilanne. Koska Aino asuu Helsingissä, niin hoivapalvelun vastuuhenkilö pyyhälsi paikalle alle puolessa tunnissa. Hänet vietiin terveyskeskukseen, jossa nilkka tutkittiin. Nivelsiteet olivat venähtäneet, mutta muutoin Aino oli kunnossa. Jo sairaalasta Aino soitti pojanpojalleen kiitokset digivempeleistä.

Itselleni näihin kahteen tarinaan kiteytyy hyvin se, miksi hyvinvoinnin ja terveyden alueelle kannattaa miettiä robotiikan ja tekoälyn käyttöön ottoa. Teknologialla voidaan helpottaa arkea ja tehdä omasta kodista turvallinen paikka fyysisen tai henkisen kunnon heikentyessä. Ja ennen kaikkea saamme pitää rakkaat vanhuksemme luonamme pidempään, hieman edes kevyemmin sydämin.

Hyvinvoinnin AiRo -ohjelma tukee tekoälyn ja robotiikan hyödyntämistä sosiaali- ja terveydenhuollossa sekä hyvinvoinnin edistämisessä kaikilla yhteiskunnan tasoilla yksilöstä organisaatioihin, yrityksiin ja julkissektoriin. Termi AiRo tulee sanoista tekoäly (AI) ja robotiikka (robotics). Hyvinvoinnin AiRo -ohjelma edistää eri toimijoiden yhteydenpitoa ja yhteistyötä sekä lisää tietoisuutta tekoäly- ja robotiikkateknologioiden mahdollisuuksista.

Tervetuloa vaikuttamaan tärkeän aiheen parissa otsikolla, Miten robotit ja tekoäly saadaan parhaiten palvelemaan meidän kaikkien hyvinvointia? Samalla kuulet AiRo-ohjelmasta, hyvinvointirobotiikasta, pääset tutustumaan robotteihin ja vaikuttamaan AiRo-ohjelman tavoitteisiin ja jatkotoimenpiteisiin.

Aika: ti 13.2. klo 8.30– 15.00

Paikka: Airo Island, Viikintie 1 (Tekniikan museon vieressä), Helsinki

 

 

 

Seminaarin ohjelma:

  • Puheenvuorot hyvinvointirobotiikasta ja Airo-ohjelmasta
  • Työpaja Airo-ohjelman teemoista
  • Robotit kotona, sairaaloissa, hyvinvointivalmennuksessa ja kuntoutuksessa sekä lääkehoidossa
  • Ohjelmistorobotiikka ja tekoäly sosiaali- ja terveyssektorilla
  • Edellytysten kehittäminen mm. lainsäädäntö, toimintamallit, osaaminen ja kansainvälinen yhteistyö
  • Hyvinvointirobottien näyttely

Lisätietoja ohjelmasta

Ilmoittautumiset

digitalisaatio ilmiöt

Digidystopiaa

Kuulin OP-ryhmän pääjohtaja Karhisen esitelmän digitaalisesta tulevaisuudesta. Kuinka pankki- ja vakuutustoiminta sellaisena kuin ne nyt ovat lakkaavat olemasta. Kuinka asiakkuus nostetaan keskiöön älykkäitä digitaalisia palveluja kehittämällä. Jotta voidaan olla tuottavia ja edellä kilpailijoita.

Innostuin hänen esittämästään ajatuksesta, että asuntolaina ei ehkä olekaan asiakkaan eniten haluama asia, vaan asuminen on. Asuntolaina voidaankin kuulemma nykyään myöntää muutamassa sekunnissa digiälyn avulla. Suomessa asuntolainoja neuvottelee työkseen vielä toistaiseksi noin kaksituhatta pankkien työntekijää. Näille ja noin 30%:lle Suomen työntekijöistä Karhinen povaakin ”haasteellisia muutoksen aikoja”.

En sen sijaan innostu ajatuksesta, että elämän tarkoitus näyttäytyy digitaalisena asiakkuutena. Uskon ihmisten enemmän tavoittelevan esimerkiksi onnellisuutta ja yleistä pärjäämistä elämässään. Enkä ole lainkaan vakuuttunut, tarjoaako digitaalisuus sinällään kumpaakaan lisää. Ottamatta edes kantaa siihen, mitä ihmisten pitäisi tehdä elämillään, jos digiäly vie työpaikat.

No, nykymuotoisten vakuutusyhtiöiden sukupuutto on monen mielestä varmaan hyvä asia. Digitaalinen älyvakuuttaminen tulee kovaa vauhtia. Kuvitelkaapa vaikkapa ”Vitality”-niminen wellness-ohjelma, jossa kansalaisen elämää monitoroidaan ympäri vuorokauden mm. kehoon kiinnitetyn ja pitkälle kehitetyn laitteen avulla. Vitality-luottokortilla suoritetut ruokaostokset ja liikennekäyttäytyminen vaikuttavat Vitality-hyvinvointi- ja terveyspalvelujen hintaan ja Vitality-vakuutusmaksuihin. Älyvakuuttaminen ohjailee elintapoja ja tuottaa kaiken kaikkiaan vaikuttavaksi todettua Vitality-turvaa. Vitality-ohjelmaan sisäänpääsyn lunastaneet nimittäin elävät tutkitusti terveempinä ja pidempään. Vitality-ohjelmaan kuulumattomat puolestaan elävät sairaampina ja lyhyemmän aikaa. Kuulostaako reilulta? Science fictionilta?

Vitality on Etelä-Afrikassa jo nyt miljoonien ihmisten arkitodellisuutta. (ks. verkkosivut)

Ostaminenkaan ei ole kuten ennen. Maksamme verkkokaupalle digitaalisista tallenteista saadaksemme niiden avulla hetkellisen oikeuden uppoutua virtuaalimaailmaan. Verkosta voi toki ostaa fyysisiäkin tuotteita napin painalluksella. Osta –napin painallus itsessään tosin saattaa jo antaa riittävän mielihyvän? Mitään fyysistä vaihdokkia ei välttämättä oston seurauksena tarvita, eikä ympäristösyistä ehkä muutenkaan ole hyvä, tai pian edes mahdollista, saada. Habbohotellin huonekalut tai pelkkä 3D/4K-kuva V12-moottorilla varustetusta urheiluautosta voi riittää. Ja onko virtuaalinen raha kenellekään mitään lisää, keneltäkään mitään pois, ja onko sille tarpeenkaan olla mitään vastinetta tietokoneen ja internetin puolijohdemaailman kuorien ulkopuolella? Yhdysvalloissa erään asuntovelallisen kerrotaan voittaneen oikeudenkäynnissä pankkinsa hänen kieltäydyttyään maksamasta asuntolainaansa. Pankki joutui myöntämään, että miehelle myönnetty lainasumma oli ollut puhtaasti laskennallinen virtuaalikirjaus tietokoneessa. Nollasummapeliä siis?

Monia some-tuttujamme emme ole välttämättä vuosiin tavanneet, emmekä enää tapaamaan tulekaan. Ehkä he asuvat toisessa maassa? Ehkä heitä ei ole enää tai koskaan ollutkaan olemassa? Onko digitaalisten ystävien ero fyysisiin loppujen lopuksi kovin merkittävä ja riittäisikö kännykkäänsä raitiovaunussa tuijottavalle milleniaalille yhtä hyvin pelkän sähköisen olomuodon omaava ystäväpiiri? Kuka voisi kaivata takaisin ystäviin ilman tykkäyksiä?

Kuvitelkaapa sitten vielä maailma, jossa millään nettisivulla ei ole mitään yhteyttä fyysiseen (aiemmin: todelliseen) maailmaan. Surffatkaa näillä sivuilla, saakaa mielenkiintoista tietoa ja kokemuksia, asioikaa ”Valtiokonttorin” kanssa, katselkaa kuvia ”Pata Degermanin uusimmasta matkasta pohjoisnavalle”. Unohtakaa, että Valtiokonttorin korvasivat pilvipalvelimet ja pohjoisnavan jäätiköt lämmin merivesi jo ikuisuus sitten, eikä Pata Degerman –nimistä ihmistä tarkkaan ottaen ollut koskaan olemassakaan. Monessa suhteessa aivan riittävää?

Eräässä tietokonepelissä oli sisäänrakennettu oma internet, joka sisälsi pelin maailmassa eläville hahmoille tarkoitettuja sivustoja, edustaen ydinsotaa edeltänyttä aikaa. Tai niin ainakin hahmojen haluttiin uskovan. Eräänlainen digitaalinen monitasoinen dystopia tulevaisuudesta. Taannoisessa Stanislaw Lemin kirjassa puolestaan kansalaiset huijattiin huumeilla kokemaan elävänsä mukavuuksien ympäröimänä, vaikka todellisuudessa vaatteet olivat riekaleina, asunnot siivottomia luukkuja ja ruoka pelkkää jätettä.

Riippuvuudestamme digiin tulee lopuksi mieleeni biodiversiteettitutkijoiden sanat: ”We need them to survive, but they don’t need us at all” (ks. How Our Health Depends on Biodiversity). Onko ihminen lopulta digillekin tarpeeton?

Janne Leinonen

digitalisaatio ilmiöt talous

Alustatalous tuli, kumppanuus meni?

Anssi Vanjoen haastattelu 2.12. Tekniikka & Talous lehdessä sai pohtimaan otsikon asiaa. Siinä sanottiin: kaupat jäävät paikoiksi, joissa tavaroita käydään katsomassa, minkä jälkeen hinta kilpailutetaan. ”Tulossa on jatkuva huutokauppa kaikesta.” Tähän suuntaanhan on menty, mutta onko tämä todella sitä, mitä halutaan? Vai onko kirjoittaja vain taas tippumassa kelkasta?

Lohdullisempaa viestiä kertoi Sinebrychoffin uusi markkinointijohtaja Alexander Sneen haastattelussaan Markkinointi&Mainonta lehdessä 16.12.2016: ”En usko pitcheihin, uskon suhteisiin”. Tässä yhteydessä pitchaus tarkoittaa tekemisen kilpailuttamista.

Näyttää kuitenkin siltä, että ihmiset ovat yhä enemmän ulkoistamassa kaupallisia valintojaan ja muutakin kanssakäymistään erilaisille alustoille eli välittäjille – vai voiko rumimmissa tapauksissa puhua jopa välistävetäjistä? Johtaen siihen, että vastuu tinkimisestä, mahdollisista vääristä päätöksistä, arvovalinnoista jne. on samalla siirretty muualle ja asiaan ei voida enää vaikuttaa, kun se on muiden hallinnassa.

Vielä jokin aika sitten korostettiin, että kaupallisessakin toiminnassa pyritään pitkäaikaisiin kumppanuuksiin ja ne ovat kummallekin osapuolelle kokonaistaloudellisempi ja parempi vaihtoehto kuin keskittyminen jatkuvaan kilpailuttamiseen halvimman spot-hinnan etsimiseksi. Oli sitten kyse yritysten välisestä tai kuluttajan ja yritysten välisestä toiminnasta. Taustalla saattoi olla ajatus lojaalisuudestakin, jota ei välttämättä haluttu tuhota pelkästään keskittymällä siihen, sainko juuri nyt tänään tässä asiassa halvimman hinnan. Jos todellinen kiinnostuksen kohteeni on kuitenkin muualla ja jo muodostuneen kumppanuuden tuoma luottamus ja helppous on tärkeämpää kuin päivän paras tarjous.

Tämä sama malli ja keikkatalouden henki on uinut työyhteisöihinkin. Työantajien ja työntekijöiden välinen lojaalius on uhattuna ja on helpompaa ja nopeampaa, ja nykyisin yhä hyväksyttävämpääkin, vaihtaa tekijät uusiin ja usein nuorempiin kuin jatkuvan oppimisen nimissä investoida siihen, että yhteistyössä nykyiset tekijät siirtyvät uusiin tehtäviin. Jatkuvan oppimisen mahdollistamisesta – ja vaatimisesta – on kuitenkin tulossa välttämättömyys, jos todella haluamme vaikuttaa niihin populistisiin ilmiöihin, jotka olemme riesaksemme saaneet.

En ole tuomitsemassa digitaalisiin alustoihin perustuvaa toiminnan mallia, se on luonut mielenkiintoisia uusia palveluja ja niihin pohjautuvaa lisäarvoa. Mutta kuten kaikkien mallien toteutuksessa, tässäkin pitää olla tarkkana, jotta hyviä periaatteita ei tuhota huonolla toimeenpanolla, jossa keskitytään vain taloudellisiin näkökohtiin.

Martti Kallavuo

digitalisaatio

Suppilovahveroita etsimässä

Muutos ei lopu sillä, että aamulla herätessä toteat, että tänään en pahus soikoon kyllä ainakaan muutu. En uhmallanikaan. Tai voithan sinä sen päätöksen tehdä ja sitten kiukkuisena puhiset, kun kaikki ei ympärillä toimikaan niin kuin haluaisit: ”eikö ne turkanat ymmärtäneet, kun sanoin, että nyt riittää!”

Muutoksessa itsessään ei ole mitään uutta ja muodikasta. Jos maailma ei olisi muuttunut, asuisimme vielä luolissa ja 6-polttimoisten weberien sijaan kärventäisimme ruokamme kivien tukemalla nuotiolla. Päivänvalon aikaan meitä ei juoksuttaisi virkamiesten palveluajat vaan nälkä ja saaliin nopeat jalat.

Niin kutsuttu ajopuuteoria kehiteltiin toisen maailmansodan jälkeen selittämään Suomen roolia sodassa. Suomi ikään kuin ajopuuna ajautui sotaan, emmehän me oikeasti sitä olisi halunneet ja siksi emme myöskään ole sotasyyllisiä. Tuo selitys ei oikein ottanut tulta alleen silloinkaan eikä se toimi tänäkään päivänä. ”Kyllähän minä, mutta kun ne muut…”

Emme ole kuitenkaan tulleet kivikaudelta tähän päivään ajopuina vaan tietoisesti karikoissa luovien ja aina uudesta virran paikasta vauhtia hakien. Muutos tehdään, se ei vain tapahdu. Se on selvä, että maailma muuttuu eikä ole päätettävissämme mitkä kaikki muutokset meihin vaikuttavat. Globalisaatio on sellaista. Toisella puolella maapalloa äänestetään sillä aikaa, kun me nukumme. Aamulla herätessämme ihmettelemme, että jaahas, tällaista menivät sitten tekemään. Tai yksi kaunis päivä markkinoille tulee peli, joka muutamassa vuorokaudessa koukuttaa sadattuhannet suomalaiset. Eikä peli ollut virallisesti edes vielä saatavillamme.

Mutta sen me voimme päättää heittelehdimmekö virran vietävänä, olemmeko hyvissä tarkkailuasemissa kuin Tommy Ekblom arvokilpailujen kolmentonnin esteissä vai otammeko kenties reilusti kärkipaikan ja näytämme muulle maailmalle miten me teemme muutokset innovatiivisesti ja hallitusti, ihmisten hyvinvoinnistakin huolehtien. Kenties jopa uutta talouskasvuakin siinä sivussa luoden.

Hyvässä hölkässä kohti kärkisijoja

Meillä on kansakuntana kaikki edellytykset muutoksen kärkipaikkaan. Emme aloita taivaltamme kohti digitalisaation kirkasta valoa jostain kivikaudelta. Lähtötilanteemme ei ole huono lainkaan. Fragile States Indexin mukaan Suomi on maailman vakain maa ja The Legatum Prosperity Indexin mukaan meillä on maailman paras hallinto. Suomessa on teknistä osaamista ja demokratia. Edes lainsäädäntökään ei rajoita ihan kaikkea luovuutta vaikka sitä mielellämme syytämmekin kaikista matkan varrelle osuvista esteistä.

Viimeisten vuosien aikana on käynnistynyt satoja erilaisia hallinnon modernisointia edistäviä hankkeita, osa isompia ja toiset pienempiä. Eri virastot ovat lisäksi mukana selvityksissä ja hankkeissa, joissa tutkitaan robotiikkaa, keinoälyä, koneoppimista, lohkoketjuteknologiaa ja niin edelleen. Valtionhallinto on mukana tavalla tai toisella lähes kaikissa moderneimmissa teknologiakokeiluissa, joita maassamme on juuri nyt meneillään. Meillä hallinnossa on siis vähintään jo hölkkä päällä kohti kärkisijoja.

Mieli avoimena etsien löytää ratkaisuja

Kukaan ei sanonut, että muutoksen pitäisi olla helppoa. Jos se olisi helppoa, se olisi tehty jo.

Todella vaikuttavien muutosten eteen pitää ponnistella mieli avoimena. Se on kuin sienimetsässä. Eteenpäin vieviä ratkaisuja löytyy sieltä täältä kuin suppilovahveroita sammaleikosta; hieman piilossa, mutta kun löydät yhden, löydät yhtäkkiä monta. Molempia löytää vain, jos niitä haluaa löytää. Suppilovahveromaisuus muutoksen teossa on muutenkin vain hyvästä. Siihen kuuluu kyky kasvaa silloinkin, kun juuri mikään muu ei enää kasva, sen poimimista on kokemattomankin turvallista kokeilla ja sillä on jalat tukevasti maassa vaikka pää kurkotteleekin varovaisen toiveikkaasti näreikön seasta kohti valoa.

Nina Nissilä

digitalisaatio henkilöstö

Juna ei pysähdy tässä – varo ettet unohdu laiturille

Länsimetro antaa odottaa itseään, mutta syksyn alusta olemme jo harjoitelleet sen tuloa lyhyemmillä metrojunilla ja tiheämmillä vuoroväleillä. Metroasemille raiteiden viereen ilmestyivät myös keltaiset teippaukset, jotka kolmella kielellä opastavat, että siinä kohtaa on turha norkoilla – juna ei pysähdy tässä! Kaikessa viattomuudessaankin ne julistavat Sääntö-Suomen vähemmän iloista sanomaa: ei, ei, ei! Harkittiinko edes vaihtoehtona vihreää teippausta, joka kutsuisi: ”Ole hyvä, nouse junaan tästä!”

Ponnistavatko Slush-palkitut toimijat tai menestyneet yritykset – vanhat ja uudet- siitä, että ne pohtivat sitä, miten ei pitäisi toimia? Onko ”EI” ollut niiden käyttövoima? Tuskin. Niiden tarinat kertovat ”KYLLÄ, me teemme tämän” –asenteesta. Samoin ne kertovat intohimosta, antautumisesta työlle ja uskosta omaan tekemiseen. Ne kertovat luottamuksesta henkilöstöön ja yksilöihin.

Miten meidän työyhteisössä?

Mieltä kaihertaa ajatus siitä onko ei-ajattelu pesiytynyt työyhteisöjemme arkeen paikkoihin, joissa se salakavalasti torpedoi mahdollisuutemme menestyä. Meidät on kyllästetty lukuisilla ohjeilla, joiden lähtökohta on rajaaminen tai suoranainen kieltäminen. Enemmistön toimintaa suitsitaan säännöillä, jotka on laadittu vähemmistön eli mahdollisten väärintoimijoiden ehdoilla.

Ja jotten tulisi väärinymmärretyksi: en haikaile anarkiaa ilman ainoatakaan sääntöä. Kyllä pelisääntöjä tarvitaan, ne tuovat arkeen sujuvuutta, jolloin voimme keskittyä varsinaiseen tekemiseen. Taitolaji onkin se, mistä ja miten sääntöjä luomme. Mitkä asiat luotamme fiksujen, vastuullisten ja harkintakykyisten yksilöiden oman ajattelun varaan? Mihin sävyyn sääntömme luomme?

Meidän odotetaan digiloikkivan kohti tulevaisuutta. Sen loikan pituuteen ja lennokkuuteen vaikuttaa olennaisesti se, onko arkisen aherruksemme polku viitoitettu keltaisin EI-tarroin vai vihrein KYLLÄ!-opastein.

 

Helena Kanervo