Browsing Tag

arvo

digitalisaatio kansalaisille

Digitalisaatio: kannibaali vai personal trainer?

”Tarkastettujen palveluiden kustannus-hyötyanalyyseista ei ole osoitettavissa, että kehitetyt sähköiset palvelut toisivat julkiselle hallinnolle merkittäviä kustannussäästöjä” kertoo Valtiontalouden tarkastusviraston digitaalisten asiointipalveluiden tarkastusraportti. Ei välitetä siitä että väite on hieman nurinpäin kiepsahtanut, sillä hankkeiden perustamisvaiheiden kustannushyötyanalyysithän yleensä kiistattomia hyötyjä löytävät. Toteutuneiden palvelujen jälkitarkastelussa taas näitä hyötyjä tai säästöjä on vaikea todentaa. Tämän kirjoituksen pontimena on kyllä se absurdi havainto, että yhtä vaikea on todentaa että hyötyjä ei olisi syntynyt. Kellä on todistamisen taakka?

 ”Uhrien määrän pelätään vielä kasvavan”

Digitalisaatiokeskustelun kummastuttavimpia heittoja ovat väitteet siitä, että teknologian kehitys ja soveltaminen eivät oikeasti muuta tai tehosta mitään. Muutoksen vallankumouksellisuuden pitäisi olla täysin selvää ainakin jokaiselle ennen vuotta 1970 syntyneelle. Kokonaisten toimialojen toimintamalli ja ansaintalogiikka on heittänyt häränpyllyä, pankkimaailma varmaan kaikkein kuluneimpana esimerkkinä. Digitalisaation tappamien ammattien lista on pitkä: konekirjoittaja, pankkitoimihenkilö, lipunmyyjä, matkatoimistovirkailija jne. Aiemmin ajateltiin, että esimerkiksi opettaja ja perushoitaja nyt taatusti ovat turvassa, mutta robotisaatiokehitys uhkaa heitäkin. Kirjastotkin ovat huomanneet, että puutarhasakset ovat Laila Hirvisaarta tehokkaammat sisäänheittotuotteet. Vallankumous syö myös omat lapsensa: mikrotukihenkilö katosi jonnekin aukkoon faxin perään.

Eikä muutos ole säästänyt julkistakaan puolta. On tunnettua että valtiosektorin työntekijämäärä on noin neljänneksen siitä mitä se oli 90-luvun alussa. Tietenkin muutoksen keskeisin tekijä on ollut tavoitteellinen siirtäminen budjettitalouden ulkopuolelle, mutta ei näiden siirrettyjen yksiköiden yhteenlaskettu henkilöstömäärä ole lähelläkään neljännesvuosisadan takaista. Nykyisellä pienemmällä porukalla tuotetut päätökset, säädökset ja palvelut ovat määrältään moninkertaiset tuolloiseen verrattuna. Mutta alkuperäiseen kysymykseen: miksi isossa kuvassa niin ilmeistä kolmatta teollista vallankumousta on niin vaikea nähdä mikrotasolla? Miten jonkun pienen lupapalvelun tuomaa hyötyä nyt ei vaan kerta kaikkiaan saada kiistattomasti ratkaistua tässä matemaattisen mallintamisen maailmassa?

Ensin pitäisi päättää mikä on laskentaa mikä toteuttamista. Oletetaan, että  lupapalvelu on työllistänyt 10 henkeä ja palvelun uudistaminen niistää siitä joukosta 2 päätä. Jos tarkastusvirasto jälkeenpäin huomaakin, että ko. palvelussa on edelleen 10 henkeä, se päättelee että laskuoppi kusi. Ei välttämättä, hellämielisen virastopäällikön lisäksi mahdollisena selittäjänä voi olla, että ne kaksi ovat jääneet virkaansa suunnittelemaan uutta versiota palvelusta, jolla säästetään jo neljä henkilöä!

Ajan mekin ansaitsemme

Kone on verraton laskemaan, mutta ihmiselle jää vielä arvottamisen ongelma. Jos virkamiehen työaika palautuukin matemaattiseksi suureeksi, hankalaksi menee kun perusjampan touhuilulle annetaan rahallisia arvostuksia. SADe-ohjelma päätyi arvioimaan kansalaisen tunnin arvoksi 25 euroa, siis hänelle itselleen. Joku irvileuka sanoisi, että tuossa myös menee kannattavan työteon raja, alle 25 euron tuntipalkka ei enää korvaa käytetyn ajan arvoa. Otetaan keksitty esimerkki: jos TE-palveluiden järjestelmäuudistus mahdollistaa 15 minuutin aikasäästön työnhakijalle, miten tuo 15 minuuttia pitäisi käyttää yhteiskunnallisen hyödyn maksimoimiseksi? Työnhaun kiihdyttäminen auttaa, jos se aiemmin on ollut vähän laiskaa ja työpaikkoja on saatavilla. Toisen väitöskirjatyön aloittaminen on taatusti hukkaan heitetty vartti. Näitä yhteiskunnallisesti produktiivisempaa toimintaa olisi kuitenkin särkikalojen vähentämistoimet Vanhankaupunginlahdella tai pienyrittäjätoiminnan tukeminen Roskapankin terassilla.

Lisää tutkimusta ja malleja, vähemmän blogeja, kiitos

Valtiontalouden tarkastusvirasto ei välttämättä ole väärässä kun se toteaa, että uusilla palveluilla ei ole saavutettu tavoiteltuja hyötyjä. Kun se ei kuitenkaan kerro, miten se tähän on päätynyt muuten kuin puhumalla ”teoreettisista laskelmista konkreettisten hyötyjen sijaan”, kyse on mielipiteestä, uskomuksesta tai rahanheitosta. Uskaltaisiko toivoa laskea akateemisen maailman ja tutkimuslaitosten varaan, putkahteleehan mediaankin toisinaan tutkimuksia, jotka väittävät  laskeneensa jonkin asian hyödyn tai vaikuttavuuden. Eikö tiedemaailmassa vaadita kuitenkin astetta enemmän pokkaa eli todistelukykyä kuin poliittis-hallinnollisessa keskustelussa? Näitä menetelmiä voisi siten siirtää hallinnon itsearvioinnin välineistöksi nykyisen mutuilun tilalle.

Sitä odotellessa voimme toki tuskailla tehottomuuttamme täällä valtiolla koko ajan pienevän porukan voimin.