digitalisaatio ilmiöt

Digidystopiaa

Kuulin OP-ryhmän pääjohtaja Karhisen esitelmän digitaalisesta tulevaisuudesta. Kuinka pankki- ja vakuutustoiminta sellaisena kuin ne nyt ovat lakkaavat olemasta. Kuinka asiakkuus nostetaan keskiöön älykkäitä digitaalisia palveluja kehittämällä. Jotta voidaan olla tuottavia ja edellä kilpailijoita.

Innostuin hänen esittämästään ajatuksesta, että asuntolaina ei ehkä olekaan asiakkaan eniten haluama asia, vaan asuminen on. Asuntolaina voidaankin kuulemma nykyään myöntää muutamassa sekunnissa digiälyn avulla. Suomessa asuntolainoja neuvottelee työkseen vielä toistaiseksi noin kaksituhatta pankkien työntekijää. Näille ja noin 30%:lle Suomen työntekijöistä Karhinen povaakin ”haasteellisia muutoksen aikoja”.

En sen sijaan innostu ajatuksesta, että elämän tarkoitus näyttäytyy digitaalisena asiakkuutena. Uskon ihmisten enemmän tavoittelevan esimerkiksi onnellisuutta ja yleistä pärjäämistä elämässään. Enkä ole lainkaan vakuuttunut, tarjoaako digitaalisuus sinällään kumpaakaan lisää. Ottamatta edes kantaa siihen, mitä ihmisten pitäisi tehdä elämillään, jos digiäly vie työpaikat.

No, nykymuotoisten vakuutusyhtiöiden sukupuutto on monen mielestä varmaan hyvä asia. Digitaalinen älyvakuuttaminen tulee kovaa vauhtia. Kuvitelkaapa vaikkapa ”Vitality”-niminen wellness-ohjelma, jossa kansalaisen elämää monitoroidaan ympäri vuorokauden mm. kehoon kiinnitetyn ja pitkälle kehitetyn laitteen avulla. Vitality-luottokortilla suoritetut ruokaostokset ja liikennekäyttäytyminen vaikuttavat Vitality-hyvinvointi- ja terveyspalvelujen hintaan ja Vitality-vakuutusmaksuihin. Älyvakuuttaminen ohjailee elintapoja ja tuottaa kaiken kaikkiaan vaikuttavaksi todettua Vitality-turvaa. Vitality-ohjelmaan sisäänpääsyn lunastaneet nimittäin elävät tutkitusti terveempinä ja pidempään. Vitality-ohjelmaan kuulumattomat puolestaan elävät sairaampina ja lyhyemmän aikaa. Kuulostaako reilulta? Science fictionilta?

Vitality on Etelä-Afrikassa jo nyt miljoonien ihmisten arkitodellisuutta. (ks. verkkosivut)

Ostaminenkaan ei ole kuten ennen. Maksamme verkkokaupalle digitaalisista tallenteista saadaksemme niiden avulla hetkellisen oikeuden uppoutua virtuaalimaailmaan. Verkosta voi toki ostaa fyysisiäkin tuotteita napin painalluksella. Osta –napin painallus itsessään tosin saattaa jo antaa riittävän mielihyvän? Mitään fyysistä vaihdokkia ei välttämättä oston seurauksena tarvita, eikä ympäristösyistä ehkä muutenkaan ole hyvä, tai pian edes mahdollista, saada. Habbohotellin huonekalut tai pelkkä 3D/4K-kuva V12-moottorilla varustetusta urheiluautosta voi riittää. Ja onko virtuaalinen raha kenellekään mitään lisää, keneltäkään mitään pois, ja onko sille tarpeenkaan olla mitään vastinetta tietokoneen ja internetin puolijohdemaailman kuorien ulkopuolella? Yhdysvalloissa erään asuntovelallisen kerrotaan voittaneen oikeudenkäynnissä pankkinsa hänen kieltäydyttyään maksamasta asuntolainaansa. Pankki joutui myöntämään, että miehelle myönnetty lainasumma oli ollut puhtaasti laskennallinen virtuaalikirjaus tietokoneessa. Nollasummapeliä siis?

Monia some-tuttujamme emme ole välttämättä vuosiin tavanneet, emmekä enää tapaamaan tulekaan. Ehkä he asuvat toisessa maassa? Ehkä heitä ei ole enää tai koskaan ollutkaan olemassa? Onko digitaalisten ystävien ero fyysisiin loppujen lopuksi kovin merkittävä ja riittäisikö kännykkäänsä raitiovaunussa tuijottavalle milleniaalille yhtä hyvin pelkän sähköisen olomuodon omaava ystäväpiiri? Kuka voisi kaivata takaisin ystäviin ilman tykkäyksiä?

Kuvitelkaapa sitten vielä maailma, jossa millään nettisivulla ei ole mitään yhteyttä fyysiseen (aiemmin: todelliseen) maailmaan. Surffatkaa näillä sivuilla, saakaa mielenkiintoista tietoa ja kokemuksia, asioikaa ”Valtiokonttorin” kanssa, katselkaa kuvia ”Pata Degermanin uusimmasta matkasta pohjoisnavalle”. Unohtakaa, että Valtiokonttorin korvasivat pilvipalvelimet ja pohjoisnavan jäätiköt lämmin merivesi jo ikuisuus sitten, eikä Pata Degerman –nimistä ihmistä tarkkaan ottaen ollut koskaan olemassakaan. Monessa suhteessa aivan riittävää?

Eräässä tietokonepelissä oli sisäänrakennettu oma internet, joka sisälsi pelin maailmassa eläville hahmoille tarkoitettuja sivustoja, edustaen ydinsotaa edeltänyttä aikaa. Tai niin ainakin hahmojen haluttiin uskovan. Eräänlainen digitaalinen monitasoinen dystopia tulevaisuudesta. Taannoisessa Stanislaw Lemin kirjassa puolestaan kansalaiset huijattiin huumeilla kokemaan elävänsä mukavuuksien ympäröimänä, vaikka todellisuudessa vaatteet olivat riekaleina, asunnot siivottomia luukkuja ja ruoka pelkkää jätettä.

Riippuvuudestamme digiin tulee lopuksi mieleeni biodiversiteettitutkijoiden sanat: ”We need them to survive, but they don’t need us at all” (ks. How Our Health Depends on Biodiversity). Onko ihminen lopulta digillekin tarpeeton?

Janne Leinonen

Katso myös

3 Comments

  • Vastaa
    Tero Järvinen
    22.3.2017 at 16:26

    Deep

    • Janne Leinonen
      Vastaa
      Janne Leinonen
      22.3.2017 at 18:59

      Kiitos Tero syvällisestä kommentista!

  • Martti Kallavuo
    Vastaa
    Martti Kallavuo
    7.4.2017 at 10:51

    Vaikka kuulunkin ”digitalisaation sanansaattajiin”, kyllä esim. tuo Vitality-esimerkki kuulosti niin orwelliläiseltä, että puistatti. Kuten myös erilaiset visiot siitä, kuinka ihmisistä tehdään siruimplanteilla sun muilla kyborgeja. (Tämän kyborgiasian vuoksi taidan passata Fujitsun digitilaisuuden 🙂 Jos yhteiskunta ryhtyy vaatimaan, että minuun on asennettava antureita, joilla seuraavat minua (terveys tms.), ryhdyn kapinaan. (En käytä näitä terveysrannekkeitakaan. Saattaa näkyä ulkomuodostani -but who cares 😉

  • Kirjoita kommentti