Kategoria

ilmiöt

digitalisaatio ilmiöt talous

Alustatalous tuli, kumppanuus meni?

Anssi Vanjoen haastattelu 2.12. Tekniikka & Talous lehdessä sai pohtimaan otsikon asiaa. Siinä sanottiin: kaupat jäävät paikoiksi, joissa tavaroita käydään katsomassa, minkä jälkeen hinta kilpailutetaan. ”Tulossa on jatkuva huutokauppa kaikesta.” Tähän suuntaanhan on menty, mutta onko tämä todella sitä, mitä halutaan? Vai onko kirjoittaja vain taas tippumassa kelkasta?

Lohdullisempaa viestiä kertoi Sinebrychoffin uusi markkinointijohtaja Alexander Sneen haastattelussaan Markkinointi&Mainonta lehdessä 16.12.2016: ”En usko pitcheihin, uskon suhteisiin”. Tässä yhteydessä pitchaus tarkoittaa tekemisen kilpailuttamista.

Näyttää kuitenkin siltä, että ihmiset ovat yhä enemmän ulkoistamassa kaupallisia valintojaan ja muutakin kanssakäymistään erilaisille alustoille eli välittäjille – vai voiko rumimmissa tapauksissa puhua jopa välistävetäjistä? Johtaen siihen, että vastuu tinkimisestä, mahdollisista vääristä päätöksistä, arvovalinnoista jne. on samalla siirretty muualle ja asiaan ei voida enää vaikuttaa, kun se on muiden hallinnassa.

Vielä jokin aika sitten korostettiin, että kaupallisessakin toiminnassa pyritään pitkäaikaisiin kumppanuuksiin ja ne ovat kummallekin osapuolelle kokonaistaloudellisempi ja parempi vaihtoehto kuin keskittyminen jatkuvaan kilpailuttamiseen halvimman spot-hinnan etsimiseksi. Oli sitten kyse yritysten välisestä tai kuluttajan ja yritysten välisestä toiminnasta. Taustalla saattoi olla ajatus lojaalisuudestakin, jota ei välttämättä haluttu tuhota pelkästään keskittymällä siihen, sainko juuri nyt tänään tässä asiassa halvimman hinnan. Jos todellinen kiinnostuksen kohteeni on kuitenkin muualla ja jo muodostuneen kumppanuuden tuoma luottamus ja helppous on tärkeämpää kuin päivän paras tarjous.

Tämä sama malli ja keikkatalouden henki on uinut työyhteisöihinkin. Työantajien ja työntekijöiden välinen lojaalius on uhattuna ja on helpompaa ja nopeampaa, ja nykyisin yhä hyväksyttävämpääkin, vaihtaa tekijät uusiin ja usein nuorempiin kuin jatkuvan oppimisen nimissä investoida siihen, että yhteistyössä nykyiset tekijät siirtyvät uusiin tehtäviin. Jatkuvan oppimisen mahdollistamisesta – ja vaatimisesta – on kuitenkin tulossa välttämättömyys, jos todella haluamme vaikuttaa niihin populistisiin ilmiöihin, jotka olemme riesaksemme saaneet.

En ole tuomitsemassa digitaalisiin alustoihin perustuvaa toiminnan mallia, se on luonut mielenkiintoisia uusia palveluja ja niihin pohjautuvaa lisäarvoa. Mutta kuten kaikkien mallien toteutuksessa, tässäkin pitää olla tarkkana, jotta hyviä periaatteita ei tuhota huonolla toimeenpanolla, jossa keskitytään vain taloudellisiin näkökohtiin.

Martti Kallavuo

ilmiöt

Asiakas on kingi – henkilötietosuojassakin

Euroopan kansojen yhteisen tahdon mukaisesti EU:n tietosuoja-asetus hyväksyttiin keväällä 2016 ja tulee jäsenvaltioita velvoittavaksi 25.5.2018. Aikaa siihen on siis reilut 500 päivää. Monissa virastoissa ja yrityksissä valmistelutyöt asetuksen vaatimusten täyttämiseksi on jo aloitettu tai ollaan aloittamassa. Tällaiset vaatimukset nähdään helposti lisäbyrokratiana ja toimintaa vaikeuttavina asioina. On aina huono lähtökohta, kun perusoikeuksiimme kuuluvista asioista täytyy säätää tiukoin normein ja määrätä sanktioita, jotta yksityisyytemme ja henkilötietojemme suojaa toteutettaisiin. Voisikohan asiassa ottaa toisenlaisen lähestymistavan – jopa asiakaslähtöisen?

Omistan henkilötietoni

Tietosuojavaltuutettu Reijo Aarnion sanoin; minä omistan henkilötietoni ja lainaan niitä joskus muille – joko lakisääteisin perustein tai suostumukseni mukaisesti.

Jos esimerkiksi lainaan autoni viikonlopun mökkireissulle kaverilleni, pidän itsestään selvänä, että hän käyttää sitä vain mökillä käyntiin. Eikä hän esim. käytä autoani taksina lisätulojen hankkimiseen tai teippaa sitä täyteen mainoksia tai iskulauseita, jotka voivat olla oman arvomaailmani vastaisia. Lisäksi oletan, että hän palauttaa auton vähintään yhtä hyvässä kunnossa kuin lainatessaan – ja hyvää mieltähän minulle tuottaisi, jos se olisi esim. pesty ja siivottu sekä tankki jopa täydempi kuin lähtiessä. Lähtökohtani myös on, ettei kaverini autoa lainatessaan oleta, että hän voi jatkossa milloin tahansa ja miten tahansa lainata ja käyttää autoa tai jopa lainata sitä muillekin maksua vastaan.

Mutta mitkä ovat odotukseni ja oletukseni niiden omistamieni henkilötietojen osalta, joita muille lainaan? Annanko lainaajan vapaasti tehdä niille mitä haluaa tai käsitellä niitä miten tahtoo – toisin kuin autoni kohdalla? Elämmekö vielä vanhan agraariyhteiskunnan jäänteissä, jossa fyysisen omaisuuden merkitys ja arvo olivat ehkä suurempia ja helpommin ymmärrettäviä kuin aineettoman omaisuutemme? Samaa keskusteluahan käydään digi- ja kybermaailman ympärillä, kun olemme siirtymässä materiasta bittimaailmaan.

Eihän minulla ole mitään salattavaa?

Pienenkin edun saamiseksi olemme usein valmiita lainaamaan henkilötietomme toisen käyttöön ja hyväksymme käyttöehdot niitä lukematta. Perustelumme usein on, että eihän minulla ole mitään salattavaa. Eikö? Yksityisyytemme on perustuslailla suojattu. Onko siis ok, että asiaan kuulumaton voi yksityisyyteeni suojaan ilman lupaani tai laittomasti tunkeutua tutkimalla tai käsittelemällä henkilööni liitettyjä tietoja esim. paljonko panimotuotteita kaupasta ostan, mitä lääke- tai muita tehosteaineita apteekista hankin saati lääkärissäkäyntejäni? Entä jos joku saa heikosti suojatusta rekisteristä henkilötietoni ja käyttää niitä esim. nettiostoksiin?

Kaverille autoa lainatessani en todellakaan ajattele, ettei minulla olisi mitään menetettävää, vaikka sitä käyttää kuka tahansa ja miten tahansa, vaikka rikoksentekovälineenä.

Kun lainaan, luotan

Lainaaminen perustuu siis luottamukseen. Tämä luottamus on rakennettava ja ylläpidettävä myös henkilötietoja lainaavan asiakkaan ja lainaajan välille. Jos yritystoiminnassa tämä luottamus menetetään, asiakas voi äänestää jaloillaan ja vaihtaa yritystä. Julkishallinnossa tämä ei aina ole mahdollista, mutta myös veronmaksajien rahoilla tuotettavassa palvelussa luottamuksen merkitys on merkittävässä roolissa viranomaispalvelujen tuottamisessa ja toimivuudessa.  Miten tämä luottamus käytännössä rakennetaan?

Lähtökohdaksi voi ottaa prosessit, niiden tietovirrat ja osat, joissa henkilötietoja käsitellään. Näihin rakennetaan oikeat käsittelytavat, tarvittavat suojaukset ja kontrollit henkilötietojen oikean käsittelytavan turvaamiseksi. Ne tulee myös selkeällä ja ymmärrettävällä tavalla viestiä asiakkaalle. Samoin, jos ongelmia ilmenee, myös niistä asiakkaalle kerrotaan heti. Kun nämä saadaan toimimaan, on muiden lähinnä hallinnollisten vaatimusten toteuttaminen jo selvästi helpompaa.

Kun vielä joku innovatiivinen toimija keksii uuden tavan, jolla asiakastiedot palautetaan asiakkaalle paremmassa muodossa kuin lainatessa! Sehän tuottaisi asiakkaalle hyvää mieltä ja jopa lisäarvoa! Enkä tarkoita tällä ostosten yhteydessä jo kertaalleen maksettuja bonuspisteitä ym. Olisiko tällaisesta saatavissa uutta kilpailuetua?

Juha Pietarinen

digitalisaatio ilmiöt

Viekö digitalisaatio työt?

Näyttää siltä, että automaatio vähentää palkkatyötä ja ihmisten on löydettävä muuta merkityksellistä tekemistä ja yhteiskuntien on varmistettava toimeentulo. Muuten ”trumpit” saavat jatkossakin kannatusta.

Helsingin Sanomissa oli 7.10. toimittaja Pekka Torvisen mielenkiintoinen kolumni , jossa hän esitteli Economistin toimittajan Ryan Aventin kirjaa ”The Wealth of Humans – Work, Power, and Status in the Twenty-First Century”. Kirja ja kolumni johtivat Esko Kilven ja Timo Lindholmin vastineeseen HS:n mielipidesivulla 12.10. otsikolla ”Työ ei lopu”. Tuon mielipidekirjoituksen pohjalta syntyi tämä tarina. Korostettakoon, että Aventin kirjaa en ole vielä lukenut.

Palkkatyöstä muuhun merkitykselliseen tekemiseen

En usko, että ihmiskunta pystyy tekemään sellaista pikaista ”kvanttihyppyä”, että nykyisistä työnteon muodoista siirryttäisiin uusiin korkeampaa älykkyyttä ja kyvykkyyttä vaativiin muotoihin ja niin, että työstä saadut korvaukset pysyisivät edes nykyisellä tasolla ainakaan kehittyneissä maissa. Kyse ei myöskään ole pelkästään ihmisten kykyjen kehittymisestä, vaan siitä, mikä on kullekin merkityksellistä tekemistä ja kuka on siitä valmis maksamaan.

Monille merkityksellisintä tekemistä on nykyisin palkkatyö, mutta on myös heitä, joille työssäkäynti on vain keino ansaita rahaa ja elämän merkitykset haetaan muualta. Perheestä, erilaisista vähemmän tai enemmän merkityksellisistä vapaa-ajan viettotavoista jne. Mutta mistä löytyy jatkossa merkityksellistä tekemistä, josta joku on halukas myös maksamaan, jos perinteinen palkkatyö merkittävästi vähenee?

Mistä toimeentulo?

Kansalaispalkan ja muiden perustoimeentulon takaavien mallien ongelma on se, että ne voivat olla vain kohtuullisen elämän lähtökohta. Ne eivät takaa edes sellaista toimeentuloa, jonka palkkatulo nykyisin valtaosalle ihmisistä antaa.

Tätä toimeentuloproblematiikkaa sivuava asia on jo nykyisin esim. taiteen tukeminen ja etenkin yhteiskunnan varoista. Taide sinänsä on varmasti merkityksellistä tekemistä, mutta kenen tekemisiä pitäisi tukea, kuinka paljon ja ketkä tästä päättävät? Jos ihmisten tulevaisuuden palkkatyö on taiteen kaltaista merkityksellistä tekemistä enenevässä määrin, kuinka tämä saadaan toimimaan? Muutakin ”hyvän tekemistä” koskee sama oikean arvottamisen ongelma rahan jaossa.

Kilpi ja Lindholm viittaavat kirjoituksessaan tuotantokyvyn demokratisoitumiseen teknologian kehittymisen ja verkostoitumisen myötä. Mutta tämäkään ei välttämättä tuo lisää rahaa jaettavaksi. Eikö nykyinen suuntaus siitä, että työpaikkojen hävitessä joudutaan pakosta pienyrittäjiksi ja varmasti tiukemman -jos kohta joidenkin mielestä mielekkäämmän- talouden piiriin jo kerro tulevaisuudesta?

Kirjoittajien tapaan uskon kuitenkin siihen, että ihmiskunta keksii jälleen keinot selvitä tästäkin murroksesta. Mutta en usko tämän tapahtuvan  nopeasti, ja kun maailman tapahtumia seuraa etenkin kehittyneissä maissa jo nyt, meillä alkaa olla kiire.

Martti Kallavuo

henkilöstö ilmiöt

Onko virasto ja tekeminen urautunutta? – Henkilökierto rohdoksi anemiaan

Ylen aamu-tv:n haastatteleman esimiesvalmentaja Helka Pirisen mukaan suomalaisia vaivaa töissä bored out eikä burnout. Vapaa-aikana hankitaan ihania kokemuksia ja työarki on puurtamista – ja sekös kyllästyttää. Ainakin iltapäivälehdistön mukaan elokuussa ilmeni joukkoahdistus, kuten Onks pakko mennä takaisin töihin? –kirjoituksessa todettiin.

Kiireen keskelläkin esimiesten olisi pyhitettävä aikaa työyhteisössä keskusteluille, jotta työntekijöiden motivaatiotekijät saadaan kaivettua esille ja draivivaihde päälle, Pirinen toteaa haastattelussa. Henkilökierto rohdoksi anemiaan siis. Organisaation osaaminen koostuu sen työntekijöistä ja heidän on pidettävä huoli oman osaamisensa tasosta ja ajantasaisuudesta. Johdon suunnalta kaivataan osoitettua kiinnostusta henkilöstön osaamisen kehittämiseen ja ajatuksia siihen, millaista osaamista tässä organisaatiossa tarvitaan seuraavien vuosien kuluessa. Tarvitaan strategista henkilöstösuunnittelua ja viestimistä pitkän ajan tavoitteista, jotta henkilöstö osaa kehittää osaamistaan siihen suuntaan, mille organisaatiossa on kysyntää.

70-20-10

70-20-10 –mallissa 70 prosenttia osaamisesta kehittyy työtä tekemällä, 20 prosenttia vuorovaikutuksessa työyhteisön kanssa ja vain 10 prosenttia osaamisesta kehittyy perinteisessä aikataulutetussa koulutuksessa.  Luokkahuoneissa käytettyjä koulutuspäiviä ei pidetä vaikuttavina osaamisen kehittämisessä, sen sijaan työssä oppimisen merkitys korostuu. Oppimista työtä tekemällä tapahtuu organisaation sisällä, tai toisessa henkilökierron avulla – ja tämän tulisi olla myös esimiesten tahtotila. Kuten Pirinen tuo haastattelussa esille, työntekijöiden on verkostoiduttava niin sisäisesti kuin yhteistyökumppaneiden ja asiakkaiden kanssa, sillä luovuus ja innovaatio tulevat muualtakin kuin organisaation sisältä.

Organisaatio, ja valtionhallinto kokonaisuutena, kasvattaa osaamispääomaansa suhtautumalla positiivisesti sisäiseen liikkuvuuteen. Nykyään ajatus henkilökierrosta tulee useimmiten työntekijän esittämänä. Osaamisen kehittämisen välineenä henkilökierron ei pitäisi olla kiinni vain henkilön omasta mielenkiinnosta ja aktiivisuudesta. Toisaalta työntekijän aktiivisuus voi herättää työnantajissa tyrmäysreaktion ja vaatimuksen, että toteutuakseen ja onnistuakseen henkilökierron on oltava puhtaasti työnantajalähtöistä. Onko lopulta väliä kumpi tekee aloitteen?

Kaadetaan raja-aitoja ja jaetaan yhteistä osaamistamme.

Henkilökierto ja kevään pilotti valtionhallinnossa

Valtionhallinnon henkilökiertopilotissa oli keväällä ilmoitettu yhteensä 80 henkilökiertotehtävää, joihin tuli 344 ilmoittautumista. Ilmoittautumisajan päätyttyä virastoissa laaditaan suunnitelmia henkilökiertojen toteuttamiseksi. Virastojen kanssa on sovittu tavoitteeksi, että jokaiselle ilmoittautuneelle pystytään syyskuun loppuun mennessä kertomaan, suunnitellaanko häntä henkilökiertoon.

Jenni Hopia

 

ilmiöt

Äiti, voivatko myös miehet olla lakimiehiä?

Näin kysyi tyttäreni kuusivuotiaana. Nauroin sydämeni pohjasta katsoessani hänen ihmettelystä pyöreisiin silmiinsä.

Tyttäreni ihmettely oli perusteltua. Perhetutut lakimiehet ovat kaikki naisia.

Esimiesten ja luottamusmiesten rinnalla lakimiehet elävät sinnikkäästi kielessämme, joka moniin muihin kieliin verrattuna on supertasapuolinen: sanalle ”hän” on vain yksi sana, ei kahta. Ruotsissa olisin ”jurist” ja Englannissa ”lawyer”. Vaikka nimi ei naista pahenna, voisimmeko me naiset olla jotain muuta kuin miehiä?

Olen työskennellyt erilaisilla lakimiesnimikkeillä lähes koko urani. Eräs esimieheni kysyi, pitäisikö meidän tehdä jotain nimikkeelleni. Lyhennetään se, vastasin: ”Voin olla laki”. Sitä minusta ei tullut, mutta voisinko olla oikeudellinen asiantuntija? Sitähän me olemme. Asiantuntijoita. Riippumatta siitä, olemmeko naisia vai miehiä.

Olen ”so last season”. Pohdin sanojen tasa-arvoa inhimillisen työn maailmassa, tässä ja nyt, vaikka tulevaisuus hönkii niskaan. Ei ole enää scifiä ajatella, että oikeudellisen asiantuntijan työn tekee tulevaisuudessa ohjelma tai kone. Koneilla ei ole sukupuolta, ellei sitä niille ohjelmoida. Ei myöskään niiden ammattinimikkeissä. Toivottavasti.

No, mitä vastasin tyttärelleni? ”Tottakai, rakas. Myös miehet voivat olla lakimiehiä.”

Anna Hokkinen

PS: Eikö oikeudellinen asiantuntija nappaa? Jos keksit paremman nimikkeen, kommentoi!