Kategoria

digitalisaatio

digitalisaatio ilmiöt talous

Alustatalous tuli, kumppanuus meni?

Anssi Vanjoen haastattelu 2.12. Tekniikka & Talous lehdessä sai pohtimaan otsikon asiaa. Siinä sanottiin: kaupat jäävät paikoiksi, joissa tavaroita käydään katsomassa, minkä jälkeen hinta kilpailutetaan. ”Tulossa on jatkuva huutokauppa kaikesta.” Tähän suuntaanhan on menty, mutta onko tämä todella sitä, mitä halutaan? Vai onko kirjoittaja vain taas tippumassa kelkasta?

Lohdullisempaa viestiä kertoi Sinebrychoffin uusi markkinointijohtaja Alexander Sneen haastattelussaan Markkinointi&Mainonta lehdessä 16.12.2016: ”En usko pitcheihin, uskon suhteisiin”. Tässä yhteydessä pitchaus tarkoittaa tekemisen kilpailuttamista.

Näyttää kuitenkin siltä, että ihmiset ovat yhä enemmän ulkoistamassa kaupallisia valintojaan ja muutakin kanssakäymistään erilaisille alustoille eli välittäjille – vai voiko rumimmissa tapauksissa puhua jopa välistävetäjistä? Johtaen siihen, että vastuu tinkimisestä, mahdollisista vääristä päätöksistä, arvovalinnoista jne. on samalla siirretty muualle ja asiaan ei voida enää vaikuttaa, kun se on muiden hallinnassa.

Vielä jokin aika sitten korostettiin, että kaupallisessakin toiminnassa pyritään pitkäaikaisiin kumppanuuksiin ja ne ovat kummallekin osapuolelle kokonaistaloudellisempi ja parempi vaihtoehto kuin keskittyminen jatkuvaan kilpailuttamiseen halvimman spot-hinnan etsimiseksi. Oli sitten kyse yritysten välisestä tai kuluttajan ja yritysten välisestä toiminnasta. Taustalla saattoi olla ajatus lojaalisuudestakin, jota ei välttämättä haluttu tuhota pelkästään keskittymällä siihen, sainko juuri nyt tänään tässä asiassa halvimman hinnan. Jos todellinen kiinnostuksen kohteeni on kuitenkin muualla ja jo muodostuneen kumppanuuden tuoma luottamus ja helppous on tärkeämpää kuin päivän paras tarjous.

Tämä sama malli ja keikkatalouden henki on uinut työyhteisöihinkin. Työantajien ja työntekijöiden välinen lojaalius on uhattuna ja on helpompaa ja nopeampaa, ja nykyisin yhä hyväksyttävämpääkin, vaihtaa tekijät uusiin ja usein nuorempiin kuin jatkuvan oppimisen nimissä investoida siihen, että yhteistyössä nykyiset tekijät siirtyvät uusiin tehtäviin. Jatkuvan oppimisen mahdollistamisesta – ja vaatimisesta – on kuitenkin tulossa välttämättömyys, jos todella haluamme vaikuttaa niihin populistisiin ilmiöihin, jotka olemme riesaksemme saaneet.

En ole tuomitsemassa digitaalisiin alustoihin perustuvaa toiminnan mallia, se on luonut mielenkiintoisia uusia palveluja ja niihin pohjautuvaa lisäarvoa. Mutta kuten kaikkien mallien toteutuksessa, tässäkin pitää olla tarkkana, jotta hyviä periaatteita ei tuhota huonolla toimeenpanolla, jossa keskitytään vain taloudellisiin näkökohtiin.

Martti Kallavuo

digitalisaatio

Suppilovahveroita etsimässä

Muutos ei lopu sillä, että aamulla herätessä toteat, että tänään en pahus soikoon kyllä ainakaan muutu. En uhmallanikaan. Tai voithan sinä sen päätöksen tehdä ja sitten kiukkuisena puhiset, kun kaikki ei ympärillä toimikaan niin kuin haluaisit: ”eikö ne turkanat ymmärtäneet, kun sanoin, että nyt riittää!”

Muutoksessa itsessään ei ole mitään uutta ja muodikasta. Jos maailma ei olisi muuttunut, asuisimme vielä luolissa ja 6-polttimoisten weberien sijaan kärventäisimme ruokamme kivien tukemalla nuotiolla. Päivänvalon aikaan meitä ei juoksuttaisi virkamiesten palveluajat vaan nälkä ja saaliin nopeat jalat.

Niin kutsuttu ajopuuteoria kehiteltiin toisen maailmansodan jälkeen selittämään Suomen roolia sodassa. Suomi ikään kuin ajopuuna ajautui sotaan, emmehän me oikeasti sitä olisi halunneet ja siksi emme myöskään ole sotasyyllisiä. Tuo selitys ei oikein ottanut tulta alleen silloinkaan eikä se toimi tänäkään päivänä. ”Kyllähän minä, mutta kun ne muut…”

Emme ole kuitenkaan tulleet kivikaudelta tähän päivään ajopuina vaan tietoisesti karikoissa luovien ja aina uudesta virran paikasta vauhtia hakien. Muutos tehdään, se ei vain tapahdu. Se on selvä, että maailma muuttuu eikä ole päätettävissämme mitkä kaikki muutokset meihin vaikuttavat. Globalisaatio on sellaista. Toisella puolella maapalloa äänestetään sillä aikaa, kun me nukumme. Aamulla herätessämme ihmettelemme, että jaahas, tällaista menivät sitten tekemään. Tai yksi kaunis päivä markkinoille tulee peli, joka muutamassa vuorokaudessa koukuttaa sadattuhannet suomalaiset. Eikä peli ollut virallisesti edes vielä saatavillamme.

Mutta sen me voimme päättää heittelehdimmekö virran vietävänä, olemmeko hyvissä tarkkailuasemissa kuin Tommy Ekblom arvokilpailujen kolmentonnin esteissä vai otammeko kenties reilusti kärkipaikan ja näytämme muulle maailmalle miten me teemme muutokset innovatiivisesti ja hallitusti, ihmisten hyvinvoinnistakin huolehtien. Kenties jopa uutta talouskasvuakin siinä sivussa luoden.

Hyvässä hölkässä kohti kärkisijoja

Meillä on kansakuntana kaikki edellytykset muutoksen kärkipaikkaan. Emme aloita taivaltamme kohti digitalisaation kirkasta valoa jostain kivikaudelta. Lähtötilanteemme ei ole huono lainkaan. Fragile States Indexin mukaan Suomi on maailman vakain maa ja The Legatum Prosperity Indexin mukaan meillä on maailman paras hallinto. Suomessa on teknistä osaamista ja demokratia. Edes lainsäädäntökään ei rajoita ihan kaikkea luovuutta vaikka sitä mielellämme syytämmekin kaikista matkan varrelle osuvista esteistä.

Viimeisten vuosien aikana on käynnistynyt satoja erilaisia hallinnon modernisointia edistäviä hankkeita, osa isompia ja toiset pienempiä. Eri virastot ovat lisäksi mukana selvityksissä ja hankkeissa, joissa tutkitaan robotiikkaa, keinoälyä, koneoppimista, lohkoketjuteknologiaa ja niin edelleen. Valtionhallinto on mukana tavalla tai toisella lähes kaikissa moderneimmissa teknologiakokeiluissa, joita maassamme on juuri nyt meneillään. Meillä hallinnossa on siis vähintään jo hölkkä päällä kohti kärkisijoja.

Mieli avoimena etsien löytää ratkaisuja

Kukaan ei sanonut, että muutoksen pitäisi olla helppoa. Jos se olisi helppoa, se olisi tehty jo.

Todella vaikuttavien muutosten eteen pitää ponnistella mieli avoimena. Se on kuin sienimetsässä. Eteenpäin vieviä ratkaisuja löytyy sieltä täältä kuin suppilovahveroita sammaleikosta; hieman piilossa, mutta kun löydät yhden, löydät yhtäkkiä monta. Molempia löytää vain, jos niitä haluaa löytää. Suppilovahveromaisuus muutoksen teossa on muutenkin vain hyvästä. Siihen kuuluu kyky kasvaa silloinkin, kun juuri mikään muu ei enää kasva, sen poimimista on kokemattomankin turvallista kokeilla ja sillä on jalat tukevasti maassa vaikka pää kurkotteleekin varovaisen toiveikkaasti näreikön seasta kohti valoa.

Nina Nissilä

digitalisaatio henkilöstö

Juna ei pysähdy tässä – varo ettet unohdu laiturille

Länsimetro antaa odottaa itseään, mutta syksyn alusta olemme jo harjoitelleet sen tuloa lyhyemmillä metrojunilla ja tiheämmillä vuoroväleillä. Metroasemille raiteiden viereen ilmestyivät myös keltaiset teippaukset, jotka kolmella kielellä opastavat, että siinä kohtaa on turha norkoilla – juna ei pysähdy tässä! Kaikessa viattomuudessaankin ne julistavat Sääntö-Suomen vähemmän iloista sanomaa: ei, ei, ei! Harkittiinko edes vaihtoehtona vihreää teippausta, joka kutsuisi: ”Ole hyvä, nouse junaan tästä!”

Ponnistavatko Slush-palkitut toimijat tai menestyneet yritykset – vanhat ja uudet- siitä, että ne pohtivat sitä, miten ei pitäisi toimia? Onko ”EI” ollut niiden käyttövoima? Tuskin. Niiden tarinat kertovat ”KYLLÄ, me teemme tämän” –asenteesta. Samoin ne kertovat intohimosta, antautumisesta työlle ja uskosta omaan tekemiseen. Ne kertovat luottamuksesta henkilöstöön ja yksilöihin.

Miten meidän työyhteisössä?

Mieltä kaihertaa ajatus siitä onko ei-ajattelu pesiytynyt työyhteisöjemme arkeen paikkoihin, joissa se salakavalasti torpedoi mahdollisuutemme menestyä. Meidät on kyllästetty lukuisilla ohjeilla, joiden lähtökohta on rajaaminen tai suoranainen kieltäminen. Enemmistön toimintaa suitsitaan säännöillä, jotka on laadittu vähemmistön eli mahdollisten väärintoimijoiden ehdoilla.

Ja jotten tulisi väärinymmärretyksi: en haikaile anarkiaa ilman ainoatakaan sääntöä. Kyllä pelisääntöjä tarvitaan, ne tuovat arkeen sujuvuutta, jolloin voimme keskittyä varsinaiseen tekemiseen. Taitolaji onkin se, mistä ja miten sääntöjä luomme. Mitkä asiat luotamme fiksujen, vastuullisten ja harkintakykyisten yksilöiden oman ajattelun varaan? Mihin sävyyn sääntömme luomme?

Meidän odotetaan digiloikkivan kohti tulevaisuutta. Sen loikan pituuteen ja lennokkuuteen vaikuttaa olennaisesti se, onko arkisen aherruksemme polku viitoitettu keltaisin EI-tarroin vai vihrein KYLLÄ!-opastein.

 

Helena Kanervo

digitalisaatio

Digitalisaatiosta – rakkaudella

Digitalisaatio on kuollut, kauan eläköön muutos. Digitalisaatio käsitteenä alkaa olla jo loppuun kaluttu ja ytimestään kuiviin imetty luu. Kaikki on jo sanottu ja tehty. Tai niin ainakin älykkötrendsetterien kuuluu sanoa, jotta ei vahingossakaan leimaannu trendien peräaalloilla ratsastavaksi massaksi, peräti tavikseksi.

Rohkenen olla eri mieltä. Jos digitalisaatiossa on jo kaikki nähty ja sanottu, niin miksi yhä edelleen olemme siinä missä olemme; vääntämässä kättä tietojemme käyttämisestä asiakaskokemuksemme parantamiseksi. Vai tarvitseeko julkisen hallinnon edes nyt niin välittääkään asiakaskokemuksesta, kun ainoa tapa niin sanotusti äänestää jaloillaan on vaihtaa maata ja kansalaisuutta.

Puuhaa mummoille?

Sitä paitsi viime aikoina paljon julkisessa keskustelussa esiintyneillä peräkylän yksinäisillä mummoillakin on puuhaa, kun he aamun ainoalla bussilla lähtevät isolle kirkolle jonottaakseen asiansa hoitamista tunnin verran parhaimpaan ruokatuntiaikaan. Aikaisemmin sinne virastoon ei edes ehtisikään, kun kylän ainoa linja-autovuoro kiertelee kaikki naapuruston savut yrittäessään haalia kuihtuvalle vuorolleen matkustajia.

Vanhusten yksinäisyyskin lievittyy viraston jonossa hampaitaan kiristeleviä työn uuvuttamia keski-iän kriiseissään kamppailevia Mikoja ja Sareja seuratessa. Kiireyhteiskuntaamme pyörittävät työikäiset uhraavat viranomaisasiansa hoidolle päivän ainoan mahdollisuutensa saada lämmintä lounasta. Jonotuksen jälkeen nälästä pinna kireänä rynnistetään takaisin sorvin ääreen vannoen tämän olevan viimeinen kerta, kun hankkiutuu asioimaan missään virastossa. Ja tosiaan, onhan se viranomaisellekin turvallisempaa pyytää ihan kynällä tehty allekirjoitus paperille. Pitäähän meidän nyt sentään tietää, että se on ihan ihminen itse, joka asiaansa hoitaa.

Palvelujen digitalisointi on empatiaa

Tarvitsisikohan sitä sittenkin vielä vähän puhua digitalisoinnista? Loppuviimeksihän siinä ei ole mistään muusta kysymys kuin palvelujen ja toiminnan modernisoinnista, ajantasaistamisesta. Yhteiskunnallisen vastuumme kantamisesta. Kun puhun palvelujen digitalisoinnista, puhun itse asiassa jostain ihan muusta kuin teknologiasta. Digitalisaatio on inhimillisyyttä, empatiaa, ihmismielen ja käyttäytymisen ymmärtämistä ja niiden toimeenpanoa palvelutuotannossa.

Ja kun nyt tälle tielle lähdin, niin nostan saman tien toisenkin kissan pöydälle. Kenelläkään ei ole tarvetta asioida minkään julkisen hallinnon viraston kanssa. Ei vain ole. Kukaan meistä ei herää aamulla ajatellen, että nytpäs iskikin aivan mahdoton himo lähteä asioimaan virastossa. Jonkun yksittäisen palvelun vieminen mobiiliin ei muuta tätä asiaa miksikään. Se ei kasvata asioimishalua tipan vertaa.

Me ostamme asuntoja, autoja ja muita kulkupelejä, synnymme, kuolemme ja sitä ennen kenties sairastamme. Perustamme yrityksiä, joihin palkkaamme nousukausina jopa työntekijöitä. Maksamme veroja, kun on pakko. Joskus ajamme ylinopeutta ja rikomme muutoinkin lakia tyhmyyttämme tai ahneuttamme. Muutamat jopa matkustavatkin. Nämä kaikki ovat tapahtumia elämässämme, joihin kytkeytyy erilaisia viranomaistehtäviä. Meistä tulee systeemin osia ja tuotamme tietoa systeemille. Mutta missään näistä mainituista tai muistakaan elämämme tilanteista meille ei synny halua ja tarvetta asioida viranomaisten kanssa. Teemme niin vain ja ainoastaan, jos on pakko ja koska tuo asiointi mahdollistaa meille jotain tärkeää.

Hoituisiko asia jotenkin muuten?

Tästä syystä se tärkein kysymys palveluja modernisoitaessa ei ole voiko tämän palvelun viedä mobiiliin. Tärkein kysymys on, tarvitseeko meidän ylipäänsä ollenkaan vaivata henkilöä itseään viranomaisasialla vai hoituisiko se jotenkin muutenkin. Empatiaa ei ole virastossa jonottamisen siirtäminen nettiin. Empatiaa on tunnistaa potentiaaliset asioimistarvetta synnyttävät tilanteet ja sen selvittäminen, miten pakolliset viranomaistarpeet ja ihmiselämän moninaiset käänteet saataisiin yhdistettyä ilman tarpeetonta vaivannäköä yhtään missään asiointikanavassa. Näin meille ihmisille, niin virkamiehille kuin asiakkaillemmekin, jäisi enemmän aikaa sille, mikä on oikeasti tärkeintä; ihmisten kohtaamiselle. Katsoa vanhusta silmiin, ottaa kädestä, kysyä kuulumiset ja välittää.

Itse puhun digitalisaatiosta edelleen ja intohimolla, puhunhan silloin lähimmäisenrakkaudesta.

Nina Nissilä

digitalisaatio ilmiöt

Viekö digitalisaatio työt?

Näyttää siltä, että automaatio vähentää palkkatyötä ja ihmisten on löydettävä muuta merkityksellistä tekemistä ja yhteiskuntien on varmistettava toimeentulo. Muuten ”trumpit” saavat jatkossakin kannatusta.

Helsingin Sanomissa oli 7.10. toimittaja Pekka Torvisen mielenkiintoinen kolumni , jossa hän esitteli Economistin toimittajan Ryan Aventin kirjaa ”The Wealth of Humans – Work, Power, and Status in the Twenty-First Century”. Kirja ja kolumni johtivat Esko Kilven ja Timo Lindholmin vastineeseen HS:n mielipidesivulla 12.10. otsikolla ”Työ ei lopu”. Tuon mielipidekirjoituksen pohjalta syntyi tämä tarina. Korostettakoon, että Aventin kirjaa en ole vielä lukenut.

Palkkatyöstä muuhun merkitykselliseen tekemiseen

En usko, että ihmiskunta pystyy tekemään sellaista pikaista ”kvanttihyppyä”, että nykyisistä työnteon muodoista siirryttäisiin uusiin korkeampaa älykkyyttä ja kyvykkyyttä vaativiin muotoihin ja niin, että työstä saadut korvaukset pysyisivät edes nykyisellä tasolla ainakaan kehittyneissä maissa. Kyse ei myöskään ole pelkästään ihmisten kykyjen kehittymisestä, vaan siitä, mikä on kullekin merkityksellistä tekemistä ja kuka on siitä valmis maksamaan.

Monille merkityksellisintä tekemistä on nykyisin palkkatyö, mutta on myös heitä, joille työssäkäynti on vain keino ansaita rahaa ja elämän merkitykset haetaan muualta. Perheestä, erilaisista vähemmän tai enemmän merkityksellisistä vapaa-ajan viettotavoista jne. Mutta mistä löytyy jatkossa merkityksellistä tekemistä, josta joku on halukas myös maksamaan, jos perinteinen palkkatyö merkittävästi vähenee?

Mistä toimeentulo?

Kansalaispalkan ja muiden perustoimeentulon takaavien mallien ongelma on se, että ne voivat olla vain kohtuullisen elämän lähtökohta. Ne eivät takaa edes sellaista toimeentuloa, jonka palkkatulo nykyisin valtaosalle ihmisistä antaa.

Tätä toimeentuloproblematiikkaa sivuava asia on jo nykyisin esim. taiteen tukeminen ja etenkin yhteiskunnan varoista. Taide sinänsä on varmasti merkityksellistä tekemistä, mutta kenen tekemisiä pitäisi tukea, kuinka paljon ja ketkä tästä päättävät? Jos ihmisten tulevaisuuden palkkatyö on taiteen kaltaista merkityksellistä tekemistä enenevässä määrin, kuinka tämä saadaan toimimaan? Muutakin ”hyvän tekemistä” koskee sama oikean arvottamisen ongelma rahan jaossa.

Kilpi ja Lindholm viittaavat kirjoituksessaan tuotantokyvyn demokratisoitumiseen teknologian kehittymisen ja verkostoitumisen myötä. Mutta tämäkään ei välttämättä tuo lisää rahaa jaettavaksi. Eikö nykyinen suuntaus siitä, että työpaikkojen hävitessä joudutaan pakosta pienyrittäjiksi ja varmasti tiukemman -jos kohta joidenkin mielestä mielekkäämmän- talouden piiriin jo kerro tulevaisuudesta?

Kirjoittajien tapaan uskon kuitenkin siihen, että ihmiskunta keksii jälleen keinot selvitä tästäkin murroksesta. Mutta en usko tämän tapahtuvan  nopeasti, ja kun maailman tapahtumia seuraa etenkin kehittyneissä maissa jo nyt, meillä alkaa olla kiire.

Martti Kallavuo