Kategoria

digitalisaatio

digitalisaatio ilmiöt

Myisitkö oman äitisi? Rosvojen robotti kyllä ostaisi

Viime aikoina moni on jakanut äitinsä tyttönimeä ja paria muutakin tietoa some-tutuilleen. Ties vaikka löytäisin uusia sukulaisia… No, melkein voisin sanoa, että joku löytää jotakin, mutta se ei välttämättä ole sinä tai minä. Tieto sukunimestä ei vielä takaa sukulaisuutta kenenkään kanssa. Mutta saatoit kyselyyn vastatessasi antaa yhden sellaisen tiedon, jota käytetään turvasanana monissa verkkopalveluissa. Vaikka olisit saanut linkin kyselyyn kaveriltasi Facebookissa, niin se ei automaattisesti tarkoita, että kyselyn alkuperä olisi turvallinen tai harmiton. Kautta historian kaikenlaiset pahantekijät ovat onnistuneet kukoistamaan ihmisten naiiviuden takia. Kun teknologia kehittyy, niin valitettavasti rosvojen oveluuskin kehittyy. Myös meidän varovaisuuden pitäisi kehittyä samassa tahdissa.

Ajatus siitä, että voit löytää uutta sukua netin kautta on kieltämättä hauska. Onhan moni aiemmin matkustanut jopa Utahiin asti etsiäkseen sukujuuriaan. Nyt saman tiedon voi saada nostamatta takapuoltaan kotisohvalta. Kuinka hyvin olet tietoinen, että mihin kaikkeen antamiasi tietoja sitten loppupeleissä käytetään? Sallivatko palvelun käyttöehdot nyt tai tulevaisuudessa tietojesi myynnin tai jakamisen joillekin kolmansille osapuolille kysymättä sinulta mitään? Kysyitkö muuten sukulaisiltasi luvan ennen kuin annoit heidän tietonsa sinne pilven reunalle? Näissä kansainvälisissä palveluissa saattaa olla satojen sivujen monimutkaisia englannin kielisiä sepustuksia rekisterien käytöstä, mutta harva meistä oikeasti ymmärtää mitä ne oikeasti tarkoittavat. Palvelu voi olla vielä tällä hetkellä laillinen ja toimia odotusten mukaisesti, mutta mikä mahtaa olla tilanne vaikkapa ensi vuonna tai viiden vuoden päästä.

Rikos saattaa tulla vasta vuosien päästä

Näissä harmittoman oloisissa Mikä maa tai puu olet –tyyppisissä kyselyissä, äitien tyttönimien listaamisissa ja vastaavissa voi olla kysymys myös siitä, että sinun antamiasi tietoja yhdistetään muuta kautta sinusta saataviin tietoihin ja sen perusteella pystytään jo tekemään kaikenlaisia asioita. Lisäksi tämä kaikki voidaan tehdä huomaamattomasti robotiikan avulla. Nämä meille yksittäisiltä ja toisistaan riippumattoman oloisilta vaikuttavat tietojen kyselyt ja kenties humoristisetkin jutut voivat olla jollekin toiselle osa petoksen palapeliä, jota hän tai he ovat jo rakentaneet myös muista lähteistä saatavien tietojen avulla. Meillä ei ole tällä hetkellä mitään hajua, mihin näitä tietoja yhdistettynä esimerkiksi muuhun somesta saatavaan tietoon käytetään. Rikokset voivat myös vasta odottaa syntymistään. Joskus jopa rosvotkin ovat yllättävän kärsivällisiä. Vaikka tekisi mieli ajatella, että mitä sitten, niin identiteetin varastamisesta voi syntyä pahimmillaan vuosien riesa. Korjaaminen maksaa aikaa ja rahaa eikä syyllisiä välttämättä saada koskaan kiinni. Huonoimmillaan se voi vaikeuttaa vaikkapa lainan- tai uuden työpaikan saantia.

Lähtökohtaisesti älä anna itsestäsi tarpeettomia tietoja netissä lainkaan. Missään, koskaan eikä kenellekään. Jos kyselyn tekijä on tunnettu taho, kuten suomalainen laajalevikkinen lehti tai mediatalo, niin riski on astetta pienempi. Mutta käytä silti vakavaa harkintaa. Vaikka asia tuntuisi harmittomalta ja uskot tiedon olevan muutakin kautta saatavilla, niin silti on parempi pitää se poissa sieltä naamakirjasta. Ei kannata tehdä sitä rikoksen suunnittelua ehdoin tahdoin myöskään helpommaksi.

”Me ihmiset olemme dataa”

Ei sitä nettiä kuitenkaan kannata pelätä. Siinä on paljon hyvääkin. Esimerkiksi se, että voit oikeasti olla yhteydessä kaukana asuviin sukulaisiin vaikka päivittäin ja nähdä heidän kasvonsa, kun juttelette videopuhelupalvelussa. Ja onhan se kiva työpäivän jälkeen avata kotimatkan ajaksi sosiaalinen media ja päivittää kuulumiset kavereiden kanssa. Jos tunnet sen kenen kanssa asioit ja olet yhtä huolellinen tietojesi kuin olet rahojesi kanssa, niin ei sinulla silloin ole suurta hätää. Digitalisoituvassa maailmassa me ihmiset olemme dataa. Ja datahan on uusi öljy. Pidetäänpä siis huolta omasta öljykentästämme ja val-votaan öljymme poraustoimintaa huolella. Hill Street Bluesia siteeraten: Let’s be careful out there

digitalisaatio

Digi kohtaa reaalimaailman – tapahtuu omassa elämässä

Saapuuhan se kesä ja suunnitelmat, joilla arjesta pääsee irti. Viikonlopun suunnitelmat – eli kolmen ystävyksen matka lanka- ja askartelukauppoihin Tallinnaan – saivat käänteen luettuani työmeilistä: ”passien ja henkilökorttien tulee olla voimassa Tallinnan-matkalla, sillä Viron puheenjohtajakauden alkaessa 1.7…”

Kollegat kertoivat, että passin saa nykyisin jopa päivässä. Kollegani Nina tsekkasi netistä poliisin listasta kuvaamon, joka lähettää kuvat suoraan digitaalisina poliisin järjestelmään. Siispä portaat alas, suunta Hakaniemeen ja huulipuna mukaan. Tadaa. Passin hankkiminen maksaa toki enemmän nopeutettuna käsittelynä, mutta arvioin hyödyt suuremmiksi, sillä se on suoraan viisivuotinen. Päätöstä helpotti jo toukokuulla järjestelmään täytetty passihakemus. Tarvittiin vain puuttuva pala ja maksut kuntoon verkkopankkitunnuksilla, niin prosessi lähtisi liikkeelle.

Ei niin tällättynä pyyhkäisin kuvaamon jakkaralle, kaksi räpsähdystä ja IOT siirsi kuvan suoraan kuvaamon ruudulle. Käsittelyllä kuvaaja poisti kiillot kasvoista ja huomasin, että hän työsti hiukan myös tummia varjoja silmien alta. Kännykkäni kilahti ja sain poliisin vahvistaman kuvakoodin tekstiviestillä. Palattuani toimistolle laitoin koodin järjestelmään, mutta huokaus: ”Eikä! Poliisilla on passipalvelu kaatunut.” Ylekin uutisoi aiheesta täsmentäen, ettei tilanne liity kyberhyökkäyksiin.

Jopotisaatio

Yksi yhdeksästä digiperiaatteesta on, että asiakasta palvellaan myös häiriötilanteissa. Vaihtoehtoinen tapakin siis passin hakemiseen löytyy, mutta perustuu itsepalveluun ja kasvokkain asiointiin. Tätä tosin ei nettisivusto kertonut, vaan ryhdyin arvailemaan vaihtoehtoja. Sain myös kannustavaa virka-apua kollegoilta eli nopeaa selaamista netistä, Valtiokonttorin Jopon lainaan ja tunnin aikaa saada itseni Kallion mäkien ja Pasilan rakennustyömaiden temppuradan läpi vuoronumeromasiinaa kohti.

D9:lle jopotisaatio on jokapojan menetelmä siinä missä muutkin, kun etsitään asiakaskeskeisiä malleja. Jonotusnumeron kanssa odotin vuoroa ja kuuntelin siis muita. Työntekijää tai palvelukokemusta ei helpota stressaava ympäristö, kuumat tilat ja asiointi tiskien, turvalasien tai harmaiden automaattiovien kautta. Viereinen asiakas huuteli lisäneuvojen perään saadakseen identiteetin. Minkäänlaisia papereita hänellä ei ollut ollut muistinsa mukaan yli kymmeneen vuoteen. Hän tarvitsi niitä pankkiasiointia varten.

Jopotisaation ja oman asioinnin lopputuloksena selvisi, että järjestelmän toimiessakaan sähköinen asiointi ei vielä kommunikoi asiakkaan kanssa. Ohjaavat lauseet lomakkeen yhteydessä jättävät asiakkaan ja virkailijan tulkintojen väliin ilmaa. Olisin ilmeisesti joutunut kuitenkin lopulta paikan päälle. Lomakkeessa olin luullut hyväksyneeni poliisin järjestelmässä jo olevan allekirjoituksen, mutta virkailijan mielestä se oli vanhentunut ja sain digikynällä luoda uuden. Testaamatta jäi, olisinko saanut kutsun saapua korjaamaan tilannetta viiveellä vai nopealla syötteellä. Virkailija neuvoi myös ottamaan vanhan passin mukaan, kun menisin lunastamaan lähetyksen, kuulemma olin muuttunut ajokorttikuvasta. Kiitos vain, tätä ei digitaalinen olisi kertonut ulkomuodostani.

Jatkuu seuraavina päivinä

Ihmettelin express 0-1 -toimituksen hitautta, mutta luotin vielä systeemiin. Päättelin päivänä 2, että passini on todennäköisesti matkalla ja pysähdyin Matkahuoltoon keksien vaihtoehtoisia reittejä passin luo. En ollut ensimmäinen samalla asialla. Sain poliisin palvelunumeron ja soitin: ”…valitse yksi….kaikki asiakaspalvelijamme ovat varattuja, palvelemme…” Neuvoja näki, että passi oli jo saapunut perille ja lupasi tekstiviestillä uuden koodin, jolla passin voisi noutaa. Express tai ei, järjestelmä ja ihminen eivät tienneet, että tekstiviesti ei ollut välittynyt. Soitin ja jonotin siis uudestaan. Lopulta tunnistuskeskustelun myötä sain koodin, jonka ojensin post it -lapulla ystävälliselle asiakaspalvelijalle.

Matkaan

Pääsimme siis lopulta rennosti matkaan etäluettavien biotunnisteiden ja moninaisten turvaherkkujen kanssa. Ne on kätketty Suomi100 -passin paperiin Eino Leinon värssyn lisäksi: ”Oi oppi ottakaatte joutsenista / Ne lähtee syksyin palaa keväisin / On meidän rannoillamme rauhallista/ Ja turvaisa on rinne tunturin.

digitalisaatio

Asiakkuuden käsite julkishallinnossa

Bengt Holmströminkin nosti eduskuntapuheessaan esille sen, että julkinen hallinto ei voi toimia eikä sitä voi johtaa kuin yritystä. Tämä on myös hyvä muistaa, kun digitalisaatiota edistäessämme puhumme asiakkuudesta.

Yksinkertaistaen yritykselle riittää, että tuotteen tai palvelun ostava asiakas (kansalainen tai yhteisö) on siihen tyytyväinen ja palaa myös ostamaan; syntyy asiakkuus. Yrityksen ei muista kansalaisista tässä yhteydessä yleensä tarvitse välittää.

Julkishallinnossa on monia tilanteita, jos ei jopa valtaosin, joissa ei voida keskittyä vain näihin, sanon suoriin, asiakkaisiin. Sen lisäksi, että julkinen hallinto pyrkii palvelemaan yksittäistä asiakasta mahdollisimman sujuvasti esim. passin myöntämisessä tai lääkäriluvan antamisessa, sen on samalla muistettava oma vastuunsa muista, tässä välillisistä, asiakkaistaan, kansalaisista ja yhteisöistä. Haasteena on siis suoran asiakkaan sujuvan palvelun yhdistäminen muiden asiakkaiden etujen valvontaan. Muuten saadaan jatkossakin lukea valelääkäreistä, väärinkäytetyistä avustusrahoista jne.

Tällä en tarkoita sitä, että pidämme sitkeästi kiinni vanhoista toimintatavoista, mutta tietty määrä tarkistamisia ja ”byrokratiaa” prosesseihin on rakennettava, jotta riittävä valvonta ja suojelu toimii. Sekä silloin, kun annetaan lupia tai rahaa että seurataan sitä, että luvan tai rahan saaja käyttää ne halutulla tavalla. Osin tässä mennään hankintatoimenkin puolelle, kun julkinen hallinto itse on vastuussa palvelun tuloksista ja vaikuttavuudesta riippumatta siitä, kuka on palvelun tuottaja.

Kun siis lähdemme rakentamaan palvelumuotoiluakin hyödyntäen kansalaisten ja yhteisöjen elämäntapahtumiin perustuvia sujuvia digitaalisia asiakasprosesseja, meidän on myös avattava sujuva pääsy kaikkeen siihen sallittuun dataan, jota tarvitsemme tehdäksemme viisaita päätöksiä ja toimiaksemme koko yhteiskunnan etujen mukaisesti.

digitalisaatio ilmiöt

Digidystopiaa

Kuulin OP-ryhmän pääjohtaja Karhisen esitelmän digitaalisesta tulevaisuudesta. Kuinka pankki- ja vakuutustoiminta sellaisena kuin ne nyt ovat lakkaavat olemasta. Kuinka asiakkuus nostetaan keskiöön älykkäitä digitaalisia palveluja kehittämällä. Jotta voidaan olla tuottavia ja edellä kilpailijoita.

Innostuin hänen esittämästään ajatuksesta, että asuntolaina ei ehkä olekaan asiakkaan eniten haluama asia, vaan asuminen on. Asuntolaina voidaankin kuulemma nykyään myöntää muutamassa sekunnissa digiälyn avulla. Suomessa asuntolainoja neuvottelee työkseen vielä toistaiseksi noin kaksituhatta pankkien työntekijää. Näille ja noin 30%:lle Suomen työntekijöistä Karhinen povaakin ”haasteellisia muutoksen aikoja”.

En sen sijaan innostu ajatuksesta, että elämän tarkoitus näyttäytyy digitaalisena asiakkuutena. Uskon ihmisten enemmän tavoittelevan esimerkiksi onnellisuutta ja yleistä pärjäämistä elämässään. Enkä ole lainkaan vakuuttunut, tarjoaako digitaalisuus sinällään kumpaakaan lisää. Ottamatta edes kantaa siihen, mitä ihmisten pitäisi tehdä elämillään, jos digiäly vie työpaikat.

No, nykymuotoisten vakuutusyhtiöiden sukupuutto on monen mielestä varmaan hyvä asia. Digitaalinen älyvakuuttaminen tulee kovaa vauhtia. Kuvitelkaapa vaikkapa ”Vitality”-niminen wellness-ohjelma, jossa kansalaisen elämää monitoroidaan ympäri vuorokauden mm. kehoon kiinnitetyn ja pitkälle kehitetyn laitteen avulla. Vitality-luottokortilla suoritetut ruokaostokset ja liikennekäyttäytyminen vaikuttavat Vitality-hyvinvointi- ja terveyspalvelujen hintaan ja Vitality-vakuutusmaksuihin. Älyvakuuttaminen ohjailee elintapoja ja tuottaa kaiken kaikkiaan vaikuttavaksi todettua Vitality-turvaa. Vitality-ohjelmaan sisäänpääsyn lunastaneet nimittäin elävät tutkitusti terveempinä ja pidempään. Vitality-ohjelmaan kuulumattomat puolestaan elävät sairaampina ja lyhyemmän aikaa. Kuulostaako reilulta? Science fictionilta?

Vitality on Etelä-Afrikassa jo nyt miljoonien ihmisten arkitodellisuutta. (ks. verkkosivut)

Ostaminenkaan ei ole kuten ennen. Maksamme verkkokaupalle digitaalisista tallenteista saadaksemme niiden avulla hetkellisen oikeuden uppoutua virtuaalimaailmaan. Verkosta voi toki ostaa fyysisiäkin tuotteita napin painalluksella. Osta –napin painallus itsessään tosin saattaa jo antaa riittävän mielihyvän? Mitään fyysistä vaihdokkia ei välttämättä oston seurauksena tarvita, eikä ympäristösyistä ehkä muutenkaan ole hyvä, tai pian edes mahdollista, saada. Habbohotellin huonekalut tai pelkkä 3D/4K-kuva V12-moottorilla varustetusta urheiluautosta voi riittää. Ja onko virtuaalinen raha kenellekään mitään lisää, keneltäkään mitään pois, ja onko sille tarpeenkaan olla mitään vastinetta tietokoneen ja internetin puolijohdemaailman kuorien ulkopuolella? Yhdysvalloissa erään asuntovelallisen kerrotaan voittaneen oikeudenkäynnissä pankkinsa hänen kieltäydyttyään maksamasta asuntolainaansa. Pankki joutui myöntämään, että miehelle myönnetty lainasumma oli ollut puhtaasti laskennallinen virtuaalikirjaus tietokoneessa. Nollasummapeliä siis?

Monia some-tuttujamme emme ole välttämättä vuosiin tavanneet, emmekä enää tapaamaan tulekaan. Ehkä he asuvat toisessa maassa? Ehkä heitä ei ole enää tai koskaan ollutkaan olemassa? Onko digitaalisten ystävien ero fyysisiin loppujen lopuksi kovin merkittävä ja riittäisikö kännykkäänsä raitiovaunussa tuijottavalle milleniaalille yhtä hyvin pelkän sähköisen olomuodon omaava ystäväpiiri? Kuka voisi kaivata takaisin ystäviin ilman tykkäyksiä?

Kuvitelkaapa sitten vielä maailma, jossa millään nettisivulla ei ole mitään yhteyttä fyysiseen (aiemmin: todelliseen) maailmaan. Surffatkaa näillä sivuilla, saakaa mielenkiintoista tietoa ja kokemuksia, asioikaa ”Valtiokonttorin” kanssa, katselkaa kuvia ”Pata Degermanin uusimmasta matkasta pohjoisnavalle”. Unohtakaa, että Valtiokonttorin korvasivat pilvipalvelimet ja pohjoisnavan jäätiköt lämmin merivesi jo ikuisuus sitten, eikä Pata Degerman –nimistä ihmistä tarkkaan ottaen ollut koskaan olemassakaan. Monessa suhteessa aivan riittävää?

Eräässä tietokonepelissä oli sisäänrakennettu oma internet, joka sisälsi pelin maailmassa eläville hahmoille tarkoitettuja sivustoja, edustaen ydinsotaa edeltänyttä aikaa. Tai niin ainakin hahmojen haluttiin uskovan. Eräänlainen digitaalinen monitasoinen dystopia tulevaisuudesta. Taannoisessa Stanislaw Lemin kirjassa puolestaan kansalaiset huijattiin huumeilla kokemaan elävänsä mukavuuksien ympäröimänä, vaikka todellisuudessa vaatteet olivat riekaleina, asunnot siivottomia luukkuja ja ruoka pelkkää jätettä.

Riippuvuudestamme digiin tulee lopuksi mieleeni biodiversiteettitutkijoiden sanat: ”We need them to survive, but they don’t need us at all” (ks. How Our Health Depends on Biodiversity). Onko ihminen lopulta digillekin tarpeeton?

Janne Leinonen

digitalisaatio ilmiöt talous

Alustatalous tuli, kumppanuus meni?

Anssi Vanjoen haastattelu 2.12. Tekniikka & Talous lehdessä sai pohtimaan otsikon asiaa. Siinä sanottiin: kaupat jäävät paikoiksi, joissa tavaroita käydään katsomassa, minkä jälkeen hinta kilpailutetaan. ”Tulossa on jatkuva huutokauppa kaikesta.” Tähän suuntaanhan on menty, mutta onko tämä todella sitä, mitä halutaan? Vai onko kirjoittaja vain taas tippumassa kelkasta?

Lohdullisempaa viestiä kertoi Sinebrychoffin uusi markkinointijohtaja Alexander Sneen haastattelussaan Markkinointi&Mainonta lehdessä 16.12.2016: ”En usko pitcheihin, uskon suhteisiin”. Tässä yhteydessä pitchaus tarkoittaa tekemisen kilpailuttamista.

Näyttää kuitenkin siltä, että ihmiset ovat yhä enemmän ulkoistamassa kaupallisia valintojaan ja muutakin kanssakäymistään erilaisille alustoille eli välittäjille – vai voiko rumimmissa tapauksissa puhua jopa välistävetäjistä? Johtaen siihen, että vastuu tinkimisestä, mahdollisista vääristä päätöksistä, arvovalinnoista jne. on samalla siirretty muualle ja asiaan ei voida enää vaikuttaa, kun se on muiden hallinnassa.

Vielä jokin aika sitten korostettiin, että kaupallisessakin toiminnassa pyritään pitkäaikaisiin kumppanuuksiin ja ne ovat kummallekin osapuolelle kokonaistaloudellisempi ja parempi vaihtoehto kuin keskittyminen jatkuvaan kilpailuttamiseen halvimman spot-hinnan etsimiseksi. Oli sitten kyse yritysten välisestä tai kuluttajan ja yritysten välisestä toiminnasta. Taustalla saattoi olla ajatus lojaalisuudestakin, jota ei välttämättä haluttu tuhota pelkästään keskittymällä siihen, sainko juuri nyt tänään tässä asiassa halvimman hinnan. Jos todellinen kiinnostuksen kohteeni on kuitenkin muualla ja jo muodostuneen kumppanuuden tuoma luottamus ja helppous on tärkeämpää kuin päivän paras tarjous.

Tämä sama malli ja keikkatalouden henki on uinut työyhteisöihinkin. Työantajien ja työntekijöiden välinen lojaalius on uhattuna ja on helpompaa ja nopeampaa, ja nykyisin yhä hyväksyttävämpääkin, vaihtaa tekijät uusiin ja usein nuorempiin kuin jatkuvan oppimisen nimissä investoida siihen, että yhteistyössä nykyiset tekijät siirtyvät uusiin tehtäviin. Jatkuvan oppimisen mahdollistamisesta – ja vaatimisesta – on kuitenkin tulossa välttämättömyys, jos todella haluamme vaikuttaa niihin populistisiin ilmiöihin, jotka olemme riesaksemme saaneet.

En ole tuomitsemassa digitaalisiin alustoihin perustuvaa toiminnan mallia, se on luonut mielenkiintoisia uusia palveluja ja niihin pohjautuvaa lisäarvoa. Mutta kuten kaikkien mallien toteutuksessa, tässäkin pitää olla tarkkana, jotta hyviä periaatteita ei tuhota huonolla toimeenpanolla, jossa keskitytään vain taloudellisiin näkökohtiin.

Martti Kallavuo