All Posts By

Nina Nissilä

digitalisaatio ilmiöt

Myisitkö oman äitisi? Rosvojen robotti kyllä ostaisi

Viime aikoina moni on jakanut äitinsä tyttönimeä ja paria muutakin tietoa some-tutuilleen. Ties vaikka löytäisin uusia sukulaisia… No, melkein voisin sanoa, että joku löytää jotakin, mutta se ei välttämättä ole sinä tai minä. Tieto sukunimestä ei vielä takaa sukulaisuutta kenenkään kanssa. Mutta saatoit kyselyyn vastatessasi antaa yhden sellaisen tiedon, jota käytetään turvasanana monissa verkkopalveluissa. Vaikka olisit saanut linkin kyselyyn kaveriltasi Facebookissa, niin se ei automaattisesti tarkoita, että kyselyn alkuperä olisi turvallinen tai harmiton. Kautta historian kaikenlaiset pahantekijät ovat onnistuneet kukoistamaan ihmisten naiiviuden takia. Kun teknologia kehittyy, niin valitettavasti rosvojen oveluuskin kehittyy. Myös meidän varovaisuuden pitäisi kehittyä samassa tahdissa.

Ajatus siitä, että voit löytää uutta sukua netin kautta on kieltämättä hauska. Onhan moni aiemmin matkustanut jopa Utahiin asti etsiäkseen sukujuuriaan. Nyt saman tiedon voi saada nostamatta takapuoltaan kotisohvalta. Kuinka hyvin olet tietoinen, että mihin kaikkeen antamiasi tietoja sitten loppupeleissä käytetään? Sallivatko palvelun käyttöehdot nyt tai tulevaisuudessa tietojesi myynnin tai jakamisen joillekin kolmansille osapuolille kysymättä sinulta mitään? Kysyitkö muuten sukulaisiltasi luvan ennen kuin annoit heidän tietonsa sinne pilven reunalle? Näissä kansainvälisissä palveluissa saattaa olla satojen sivujen monimutkaisia englannin kielisiä sepustuksia rekisterien käytöstä, mutta harva meistä oikeasti ymmärtää mitä ne oikeasti tarkoittavat. Palvelu voi olla vielä tällä hetkellä laillinen ja toimia odotusten mukaisesti, mutta mikä mahtaa olla tilanne vaikkapa ensi vuonna tai viiden vuoden päästä.

Rikos saattaa tulla vasta vuosien päästä

Näissä harmittoman oloisissa Mikä maa tai puu olet –tyyppisissä kyselyissä, äitien tyttönimien listaamisissa ja vastaavissa voi olla kysymys myös siitä, että sinun antamiasi tietoja yhdistetään muuta kautta sinusta saataviin tietoihin ja sen perusteella pystytään jo tekemään kaikenlaisia asioita. Lisäksi tämä kaikki voidaan tehdä huomaamattomasti robotiikan avulla. Nämä meille yksittäisiltä ja toisistaan riippumattoman oloisilta vaikuttavat tietojen kyselyt ja kenties humoristisetkin jutut voivat olla jollekin toiselle osa petoksen palapeliä, jota hän tai he ovat jo rakentaneet myös muista lähteistä saatavien tietojen avulla. Meillä ei ole tällä hetkellä mitään hajua, mihin näitä tietoja yhdistettynä esimerkiksi muuhun somesta saatavaan tietoon käytetään. Rikokset voivat myös vasta odottaa syntymistään. Joskus jopa rosvotkin ovat yllättävän kärsivällisiä. Vaikka tekisi mieli ajatella, että mitä sitten, niin identiteetin varastamisesta voi syntyä pahimmillaan vuosien riesa. Korjaaminen maksaa aikaa ja rahaa eikä syyllisiä välttämättä saada koskaan kiinni. Huonoimmillaan se voi vaikeuttaa vaikkapa lainan- tai uuden työpaikan saantia.

Lähtökohtaisesti älä anna itsestäsi tarpeettomia tietoja netissä lainkaan. Missään, koskaan eikä kenellekään. Jos kyselyn tekijä on tunnettu taho, kuten suomalainen laajalevikkinen lehti tai mediatalo, niin riski on astetta pienempi. Mutta käytä silti vakavaa harkintaa. Vaikka asia tuntuisi harmittomalta ja uskot tiedon olevan muutakin kautta saatavilla, niin silti on parempi pitää se poissa sieltä naamakirjasta. Ei kannata tehdä sitä rikoksen suunnittelua ehdoin tahdoin myöskään helpommaksi.

”Me ihmiset olemme dataa”

Ei sitä nettiä kuitenkaan kannata pelätä. Siinä on paljon hyvääkin. Esimerkiksi se, että voit oikeasti olla yhteydessä kaukana asuviin sukulaisiin vaikka päivittäin ja nähdä heidän kasvonsa, kun juttelette videopuhelupalvelussa. Ja onhan se kiva työpäivän jälkeen avata kotimatkan ajaksi sosiaalinen media ja päivittää kuulumiset kavereiden kanssa. Jos tunnet sen kenen kanssa asioit ja olet yhtä huolellinen tietojesi kuin olet rahojesi kanssa, niin ei sinulla silloin ole suurta hätää. Digitalisoituvassa maailmassa me ihmiset olemme dataa. Ja datahan on uusi öljy. Pidetäänpä siis huolta omasta öljykentästämme ja val-votaan öljymme poraustoimintaa huolella. Hill Street Bluesia siteeraten: Let’s be careful out there

digitalisaatio

Suppilovahveroita etsimässä

Muutos ei lopu sillä, että aamulla herätessä toteat, että tänään en pahus soikoon kyllä ainakaan muutu. En uhmallanikaan. Tai voithan sinä sen päätöksen tehdä ja sitten kiukkuisena puhiset, kun kaikki ei ympärillä toimikaan niin kuin haluaisit: ”eikö ne turkanat ymmärtäneet, kun sanoin, että nyt riittää!”

Muutoksessa itsessään ei ole mitään uutta ja muodikasta. Jos maailma ei olisi muuttunut, asuisimme vielä luolissa ja 6-polttimoisten weberien sijaan kärventäisimme ruokamme kivien tukemalla nuotiolla. Päivänvalon aikaan meitä ei juoksuttaisi virkamiesten palveluajat vaan nälkä ja saaliin nopeat jalat.

Niin kutsuttu ajopuuteoria kehiteltiin toisen maailmansodan jälkeen selittämään Suomen roolia sodassa. Suomi ikään kuin ajopuuna ajautui sotaan, emmehän me oikeasti sitä olisi halunneet ja siksi emme myöskään ole sotasyyllisiä. Tuo selitys ei oikein ottanut tulta alleen silloinkaan eikä se toimi tänäkään päivänä. ”Kyllähän minä, mutta kun ne muut…”

Emme ole kuitenkaan tulleet kivikaudelta tähän päivään ajopuina vaan tietoisesti karikoissa luovien ja aina uudesta virran paikasta vauhtia hakien. Muutos tehdään, se ei vain tapahdu. Se on selvä, että maailma muuttuu eikä ole päätettävissämme mitkä kaikki muutokset meihin vaikuttavat. Globalisaatio on sellaista. Toisella puolella maapalloa äänestetään sillä aikaa, kun me nukumme. Aamulla herätessämme ihmettelemme, että jaahas, tällaista menivät sitten tekemään. Tai yksi kaunis päivä markkinoille tulee peli, joka muutamassa vuorokaudessa koukuttaa sadattuhannet suomalaiset. Eikä peli ollut virallisesti edes vielä saatavillamme.

Mutta sen me voimme päättää heittelehdimmekö virran vietävänä, olemmeko hyvissä tarkkailuasemissa kuin Tommy Ekblom arvokilpailujen kolmentonnin esteissä vai otammeko kenties reilusti kärkipaikan ja näytämme muulle maailmalle miten me teemme muutokset innovatiivisesti ja hallitusti, ihmisten hyvinvoinnistakin huolehtien. Kenties jopa uutta talouskasvuakin siinä sivussa luoden.

Hyvässä hölkässä kohti kärkisijoja

Meillä on kansakuntana kaikki edellytykset muutoksen kärkipaikkaan. Emme aloita taivaltamme kohti digitalisaation kirkasta valoa jostain kivikaudelta. Lähtötilanteemme ei ole huono lainkaan. Fragile States Indexin mukaan Suomi on maailman vakain maa ja The Legatum Prosperity Indexin mukaan meillä on maailman paras hallinto. Suomessa on teknistä osaamista ja demokratia. Edes lainsäädäntökään ei rajoita ihan kaikkea luovuutta vaikka sitä mielellämme syytämmekin kaikista matkan varrelle osuvista esteistä.

Viimeisten vuosien aikana on käynnistynyt satoja erilaisia hallinnon modernisointia edistäviä hankkeita, osa isompia ja toiset pienempiä. Eri virastot ovat lisäksi mukana selvityksissä ja hankkeissa, joissa tutkitaan robotiikkaa, keinoälyä, koneoppimista, lohkoketjuteknologiaa ja niin edelleen. Valtionhallinto on mukana tavalla tai toisella lähes kaikissa moderneimmissa teknologiakokeiluissa, joita maassamme on juuri nyt meneillään. Meillä hallinnossa on siis vähintään jo hölkkä päällä kohti kärkisijoja.

Mieli avoimena etsien löytää ratkaisuja

Kukaan ei sanonut, että muutoksen pitäisi olla helppoa. Jos se olisi helppoa, se olisi tehty jo.

Todella vaikuttavien muutosten eteen pitää ponnistella mieli avoimena. Se on kuin sienimetsässä. Eteenpäin vieviä ratkaisuja löytyy sieltä täältä kuin suppilovahveroita sammaleikosta; hieman piilossa, mutta kun löydät yhden, löydät yhtäkkiä monta. Molempia löytää vain, jos niitä haluaa löytää. Suppilovahveromaisuus muutoksen teossa on muutenkin vain hyvästä. Siihen kuuluu kyky kasvaa silloinkin, kun juuri mikään muu ei enää kasva, sen poimimista on kokemattomankin turvallista kokeilla ja sillä on jalat tukevasti maassa vaikka pää kurkotteleekin varovaisen toiveikkaasti näreikön seasta kohti valoa.

Nina Nissilä

digitalisaatio

Digitalisaatiosta – rakkaudella

Digitalisaatio on kuollut, kauan eläköön muutos. Digitalisaatio käsitteenä alkaa olla jo loppuun kaluttu ja ytimestään kuiviin imetty luu. Kaikki on jo sanottu ja tehty. Tai niin ainakin älykkötrendsetterien kuuluu sanoa, jotta ei vahingossakaan leimaannu trendien peräaalloilla ratsastavaksi massaksi, peräti tavikseksi.

Rohkenen olla eri mieltä. Jos digitalisaatiossa on jo kaikki nähty ja sanottu, niin miksi yhä edelleen olemme siinä missä olemme; vääntämässä kättä tietojemme käyttämisestä asiakaskokemuksemme parantamiseksi. Vai tarvitseeko julkisen hallinnon edes nyt niin välittääkään asiakaskokemuksesta, kun ainoa tapa niin sanotusti äänestää jaloillaan on vaihtaa maata ja kansalaisuutta.

Puuhaa mummoille?

Sitä paitsi viime aikoina paljon julkisessa keskustelussa esiintyneillä peräkylän yksinäisillä mummoillakin on puuhaa, kun he aamun ainoalla bussilla lähtevät isolle kirkolle jonottaakseen asiansa hoitamista tunnin verran parhaimpaan ruokatuntiaikaan. Aikaisemmin sinne virastoon ei edes ehtisikään, kun kylän ainoa linja-autovuoro kiertelee kaikki naapuruston savut yrittäessään haalia kuihtuvalle vuorolleen matkustajia.

Vanhusten yksinäisyyskin lievittyy viraston jonossa hampaitaan kiristeleviä työn uuvuttamia keski-iän kriiseissään kamppailevia Mikoja ja Sareja seuratessa. Kiireyhteiskuntaamme pyörittävät työikäiset uhraavat viranomaisasiansa hoidolle päivän ainoan mahdollisuutensa saada lämmintä lounasta. Jonotuksen jälkeen nälästä pinna kireänä rynnistetään takaisin sorvin ääreen vannoen tämän olevan viimeinen kerta, kun hankkiutuu asioimaan missään virastossa. Ja tosiaan, onhan se viranomaisellekin turvallisempaa pyytää ihan kynällä tehty allekirjoitus paperille. Pitäähän meidän nyt sentään tietää, että se on ihan ihminen itse, joka asiaansa hoitaa.

Palvelujen digitalisointi on empatiaa

Tarvitsisikohan sitä sittenkin vielä vähän puhua digitalisoinnista? Loppuviimeksihän siinä ei ole mistään muusta kysymys kuin palvelujen ja toiminnan modernisoinnista, ajantasaistamisesta. Yhteiskunnallisen vastuumme kantamisesta. Kun puhun palvelujen digitalisoinnista, puhun itse asiassa jostain ihan muusta kuin teknologiasta. Digitalisaatio on inhimillisyyttä, empatiaa, ihmismielen ja käyttäytymisen ymmärtämistä ja niiden toimeenpanoa palvelutuotannossa.

Ja kun nyt tälle tielle lähdin, niin nostan saman tien toisenkin kissan pöydälle. Kenelläkään ei ole tarvetta asioida minkään julkisen hallinnon viraston kanssa. Ei vain ole. Kukaan meistä ei herää aamulla ajatellen, että nytpäs iskikin aivan mahdoton himo lähteä asioimaan virastossa. Jonkun yksittäisen palvelun vieminen mobiiliin ei muuta tätä asiaa miksikään. Se ei kasvata asioimishalua tipan vertaa.

Me ostamme asuntoja, autoja ja muita kulkupelejä, synnymme, kuolemme ja sitä ennen kenties sairastamme. Perustamme yrityksiä, joihin palkkaamme nousukausina jopa työntekijöitä. Maksamme veroja, kun on pakko. Joskus ajamme ylinopeutta ja rikomme muutoinkin lakia tyhmyyttämme tai ahneuttamme. Muutamat jopa matkustavatkin. Nämä kaikki ovat tapahtumia elämässämme, joihin kytkeytyy erilaisia viranomaistehtäviä. Meistä tulee systeemin osia ja tuotamme tietoa systeemille. Mutta missään näistä mainituista tai muistakaan elämämme tilanteista meille ei synny halua ja tarvetta asioida viranomaisten kanssa. Teemme niin vain ja ainoastaan, jos on pakko ja koska tuo asiointi mahdollistaa meille jotain tärkeää.

Hoituisiko asia jotenkin muuten?

Tästä syystä se tärkein kysymys palveluja modernisoitaessa ei ole voiko tämän palvelun viedä mobiiliin. Tärkein kysymys on, tarvitseeko meidän ylipäänsä ollenkaan vaivata henkilöä itseään viranomaisasialla vai hoituisiko se jotenkin muutenkin. Empatiaa ei ole virastossa jonottamisen siirtäminen nettiin. Empatiaa on tunnistaa potentiaaliset asioimistarvetta synnyttävät tilanteet ja sen selvittäminen, miten pakolliset viranomaistarpeet ja ihmiselämän moninaiset käänteet saataisiin yhdistettyä ilman tarpeetonta vaivannäköä yhtään missään asiointikanavassa. Näin meille ihmisille, niin virkamiehille kuin asiakkaillemmekin, jäisi enemmän aikaa sille, mikä on oikeasti tärkeintä; ihmisten kohtaamiselle. Katsoa vanhusta silmiin, ottaa kädestä, kysyä kuulumiset ja välittää.

Itse puhun digitalisaatiosta edelleen ja intohimolla, puhunhan silloin lähimmäisenrakkaudesta.

Nina Nissilä